Kävin siis eilen hoitajan vastaanotolla. Hän kyseli miten nyt voin, ja totesi, että edellispäiväinen käynti oli minulle varmasti raskas. Kerroin nukkuneeni koko iltapäivän kovan päänsäryn takia.
Hän oli pahoillaan, ettei siinä voinut minua enempää auttaa.Kerroin hänelle mitä mieltä olin lääkärin käytöksestä ja kommenteista. Hän sanoi myös hiukan ihmetelleensä niitä...
Kerroin, että läheiseni ovat saaneet minut miettimään reklamaation tekemistä (hänelle en maininnut, että niihin läheisiin kuuluvat myös te rakkaat blogi-ystäväni, jotka kommenteillanne saitte minut asiaa ajattelemaan). Hän sanoi, että voin sen tehdä. Siskoni on tulossa huomenna luokseni ja yhdessä sitä mietimme.
Eilisessä tapaamisessa hoitaja tuli ajatelleeksi, että onnistuukohan se, että olen nyt syyskuun vuosilomalla ja sen jälkeen palaisin osa-aikaisena töihin. Hän soitti Kelaan, -ja selvisi, ettei se käykkään niin. Jos nyt pidän vuosiloman, niin minut katsotaan työkykyiseksi ja se mitätöi ne 60 sairauspäivää -joiden jälkeen osapäiväisenä paluu olisi mahdollista.
Hän totesi, että tämä muuttaa tilannettani nyt täysin. Kysyi minulta sopiiko, että hakee lääkärini paikalle. Huh, -puristin käsiäni nyrkkiin ja totesin, että eiköhän se käy...En todellakaan edellisen päiväisen käynnin jälkeen olisi edes halunut nähdä kyseistä herraa, mutta ymmärsin, että asian saaman uuden käänteen johdosta myös hänen kommenttiaan tarvitaan.Ja mitä sainkaan taas kokea... Kun kerroin lääkärille, etten ollut vielä jaksanut tilata aikaa työterveyslääkärille, (edellisen päivän käynnillä asiasta vasta oli sovittu) niin hän vihaisena (ei nyt ihan huutanut, mutta äänen sävy oli vihainen ja kiivas) sanoi minulle, että miten niin en ole jaksanut... Tuollaisten asioiden hoito on ihan normaalia ja sellaiset pitää pystyä tekemään... Oloni oli niin nujerrettu... En itkenyt, mutta silloin päätin, että tämä ei jää tähän!Hän totesi, että voi taannehtivasti kirjoittaa sairaslomaa, mutta minun pitää mahdollisimman pian tilata aika työterveyslääkärille.
No, sen olen tänä aamuna tehnyt, samoin soittanut töihin. Eikä monikaan voi arvata kuinka paljon voimia kysyy tuollaistenkin asioiden hoitaminen... Työterveyslääkäri alkaa siis hoitamaan tätä osapäivä työtäni, -koska se tapahtuu, niin sitä en vielä tiedä, mutta varmasti nyt syksyn aikana. Sain hoitajalta lausunnon edellispäiväisestä käynnistäni jonka lääkäri oli lähdettyäni laatinut.
Siinä mainitaan mm. että "keskustellaan mahdollisuudesta palata sairaslomalta töihin aluksi osapäiväisesti." ... Siellä ei todellakaan asiasta "keskusteltu", vaan minun käsitykseni asiasta on, että lääkäri oli sitä mieltä, että kun hänen tuttujaan on amerikassa sodassa menehtynyt ja koska tällaista tapahtuu, niin töihin pitää palata. Samaisessa lausunnossa hän myös kirjoittaa että, "todettakoon, että masennuksen hoidon kannalta olisi suotavaa, että potilas alottaisi työnsä suhteellisen pian." Minulla siis on masennus! Mutta en voi ymmärtää miksi nyt hoitokeinona on työhön palaaminen kun aiemmin on ollut sairasloma, avo-osasto, yksilö- sekä ryhmäterapia.Kyseinen lääkäri on lääketieteen tohtori, psykiatrian erikoislääkäri... Ammattitaitoaan en epäile, mutta inhimillisyyttä, kuuntelua ja ymmärrystä olisin toivonut.
Kyse ei todellakaan ole siitä, etten haluaisi töihin palata, -mutta kun en jaksa huolehtia itsestäni, kodistani, en mistään!! -Minä joka aiemmin meikkasin päivittäin, pukeuduin siististi. Minä jolle kodin siisteys ja sisustus ovat aina olleet tärkeitä ja rakkaita asioita,
Kun edes kotiani jaksaisin siivota...
Kuopukseni on ollut sairaana nyt parisen viikkoa. Lämpöilyä ja välillä korkeampaakin kuumetta. On väsynyt eikä ole ruokahalua. Nyt on tullut hiukan flunssaa. Verikokeita on otettu, mutta mitään hälyyttävää niissä ei onneksi näkynyt. Huomenna tilaan hänelle taas ajan lääkärille. Ikävää, kun ei ehtinyt olla koulussa kuin viikon kun sairastui. Toivottavasti ei jää kovasti jälkeen ja saa myöhemmin suoritettua väliin jääneet kurssit.
Minun oloani kurjemmaksi on tehnyt myös hänen sairastelunsa, -ainahan me äidit kärsimme siitä kun oma lapsi on sairas...
No, tulihan taas valitettua... Ei ehkä näin julkisesti pitäisi, mutta joskus on johonkin saatava tuntojaan purata.
Sitten iloisempiin asioihin.
Wanilla Rosen Riitta järjesti jokin aika sitten blogissaan arvonnan, jossa minäkin päätin onneani kokeilla. Ja kyllä oli ihana tunne kun huomasin kerrankin onnen potkaisseen.
Ja vielä ihanampi tunne oli eilen kun paketin postista hain. Sain niin kauniin keittokirjatelineen, että jäin miettimään raaskiiko tuota kirjalla peittää... Lämmin kiitos Riitta!
Käynti psykologin juttusilla on takana ja edessä on työhön paluu...
Ensin pidän syyskuussa kesälomani ja sen jälkeen kai sitten osa-aikaisena töihin.
Kyse ei ollut siitä ettenkö HALUAISI töihin, mutta kun lääkäri ei ollut lainkaan kiinnostunut voinnistani... Ei siinä auttanut yhtään yrittää selittää, että kun en jaksa edes itsestäni ja kodistani huolehtia niin miten jaksan suoriutua työstäni.Minua loukkasi äärettömästi se, että tämä ihminen kehtaa sanoa, että kun hän aikoinaan asui Amerikassa, niin hänen ystäviensä lapsia menehtyi sodassa!! Siinä itkien yritin sopertaa, että minun lapseni ei kuollut sodassa...
Itkin niin, etten edes pystynyt keskittymään enää lääkärin sanoihin. Eikä minua enää sen jälkeen edes kiinnostanut mitä hän sanoisi, kun huomasin, ettei hän minua kuuntele eikä ymmärrä!!
Olisin vain halunut rynnätä ovesta ulos.
Eräs lause kuitenkin tuli jostakin tajuntaani; -ihan sanatarkasti en muista, mutta tyyliin: "tällaista tapahtuu, ei näille mitään voi..." Pystyin vain sanomaan lääkärille: "Niin, sehän on ihan tavallista, että äidiltä kuolee lapsi......"Ymmärrän hyvin sen, että varmasti työhön palaaminen olisi hyvä ajatus, mutta kun lääkäri ei edes kysy miltä MINUSTA tuntuu... Hoitajani oli mukana ja hän siinä yritti kysellä minun mieltäni. Oli itse sitä mieltä ettei työhön palaaminen myöhemmin ole yhtään helpompaa kuin nytkään. Ei varmasti olekkaan, mutta olisin toivonut tuntevani edes hiukan paremmaksi oloni kun työhön palaan.Tuntuu niin pahalta, ettei minua edes kuunneltu ja menetystäni verrataan sodassa kuolleisiin tuttavien lapsiin tai todetaan että tällaista vain sattuu...Tunsin itseni niin nujerretuksi kun äitini minua itkevänä talutti pois...
Huomenna on hoitajalla käynti vielä. Ensin ajattelin, että jätän kyllä väliin, mutta kai se on parempi mennä. Hän osaa ehkä neuvoa miten nyt tästä eteenpäin. Sen olin ymmärtävinäni, että työterveyslääkäri hoitaa tätä osa-aikatyö asiaa. Mikä sekin on minusta outoa, -siellähän saattaa olla lääkäri joka ei koskaan ole edes tavannut minua!!
En minä hakenut sieltä apua Poikani menehtymiseen, -tiedän että suru on surtava, mutta kun masennus oli jo ennen tätä suurta menetystä, -eikä oloni ole siitä parempaan päin mennyt, -päinvastoin, niin olisin toivonut että minua olisi edes kuunneltu!
Kyllä minusta on ihan mukava jos pystyn työhön palaamaan. Aiemmin masennuksien jälkeen kun olen työhön palanut, se on aina lähtenyt minusta itsestäni; olen todella halunut palata, tuntenut olevani jo siinä kunnossa. Nyt vain suurennettiin lääkeannosta ja todettiin, että tällaista sattuu... Nyt oloni on kuin kuiviin puristetulla likaisella tiskirätillä... Päätä särkee ja mitään en pysty tekemään. Siirryn sohvalle ja toivon, että uni armahtaa pieneksi hetkeksi.
Ihanaa kun olette jaksaneet jättää kommenttia tuosta työhön paluustani. Kiitos!
En todellakaan tiedä itsekkään olisinko jo kykenevä palaamaan... Se siis selvinnee tiistai aamuna. Jos mahdollista on niin pidän kesäloman (joka on siis siirtynyt) ensi kuussa ja jos työnantajalle sopii, niin palaisin mieluummin aluksi osapäiväiseen työhön.
Työhön paluu tulee olemaan suuri ja varmasti raskas askel. Elämäni kun on kääntynyt ihan erisuuntaan siitä kun viimeeksi olen siellä ollut.
Yksi "lisämurhe" minulle on myös se, etten voi olla ajatelematta, että siinä samaisessa päiväkodissa Esikoiseni kävi eskarin, siellä hän myöhemmin oli työharjoitellussa vähän aikaa...
No, eipä tämä tästä miettimisestä nyt miksikään tule... Katsotaan sitten tiistaina.
Kovasti vain mietityttää se hoitajan mainitsema "saarna" jota epäili lääkärin minulle pitävän... Miksi ihmeessä... Olen kesäkuun 12:sta päivästä lähtien ollut sairaslomalla leikatun olkapääni vuoksi. Siihen ei psykologilla pitäisi olla mitään sanomista!!
Kävin eilen yhdessä kaupunkimme antiikki liikkeessä ensimmäistä kertaa ja olin aivan ihastuksissani. Suuret tilat ja paljon kaikkea kaunista; huonekaluja, astioita, tekstiilejä...
Taisin hetkeksi "unohtaa ulkomaailman" kun ihastelin sitä kaikkea!
Yht`äkkiä muistin, että mies odottaa autossa, ja jos en kohta lähde, niin tulee hakemaan.
Myyjä rouvalle selitin äkkinäisen poistumiseni ja sanoin tulevani seuraavan kerran äidin kanssa... ;-). Jotakin ehti kuitenkin tarttua mukaani! Kaunis lasikupu sekä muutama vanha kaunis tekstiili: tyyliinoja sekä pari pyyhettä. Tyynyliinoissa ihanat pitsit ja kirjailut.
LÄMPIMIÄ HALAUKSIA LÄHETÄN TEILLE JOKAISELLE. OLEN ILOINEN SIITÄ, ETTÄ BLOGISSANI ON NÄIN PALJON KÄVIJÖITÄ. =) MINULLE SE MERKITSEE PALJON JA TÄMÄN PITÄMINEN ON ERÄÄNLAINEN HENKIREIKÄ.
Eilen olin muutaman viikon kesäloma tauon jälkeen terapeutillani.
Hän kyseli kuulumisiani ja kerroin ettei juuri muuta, kuin että pystyn itkemään jo paremmin.
Hän alkoi puhua töihin menosta... Kysyin kuka viimekädessä päättää sen olenko työkykyinen. Kuulemma lääkäri (joka tässä tapauksessa olisi eräs mies psykologi jolla vuosia sitten kävin masennukseni aikana muutaman kerran). Kun hoitaja mainitsi nimen niin huudahdin, etten ikimaailmassa sille miehelle mene. Hän ei silloin aikoinaan koskaan kysellyt vointiani, puhui hiljaa ja epäselvästi. Muistan hänestä vain sen kashmirkuvioisen pikkutakin ja mirrin kaulassa.... Ja sen kuinka hän kertoi jotain vanhasta Ladastaan. HUH!
Mutta minulle ei juurikaan jäänyt vaihtoehtoja. Hoitaja tulee tapaamiseen mukaan (joka on siis ensi tiistaina) ja hän pyysi minua asennoitumaan siihen niin, että lääkäri vain tarkistaa lääkityksen ja katsoo sairasloman jatko tarpeen. Varoitteli vielä että varautuisin "saarnaan". Olin niin poikki pitkän itkemisen jälkeen, etten jaksanut edes miettiä mitä syytä tällä lääkärillä olisi "saarnata" lapsensa onnettomuudessa menettäneelle äidille... Enhän edes heidän kirjoittamalla sairaslomalla ole ollut, vaan sairaslomani johtuu leikatusta olkapäästäni!??!!Hoitaja kyseli omaa mielipidettäni työhön paluuseen. Itkin, etten todellakaan tiedä! Luotin, että ammatti-ihminen sanoo minulle olenko kykenevä työhön.
Tiedänhän minä ettei lapsen menetys, suru ja kuolema ole syitä sairauslomaan... Mutta entä masennukseni; (johon jo 10 vuotta sitten ensi kerran sairastuin) -kun en jaksa peseytyä, huolehtia itsestäni, kodistani. Kun minulle on ollut saavutus jo se, että nousen sängystä ja pukeudun.
Vasta nyt kolmen kuukauden jälkeen Esikoiseni poismenosta pystyn vähän enemmän itkemään, -vaikken vielä ajattelemaan ja muistelemaan.Toinen puoli minusta haluaisi palata työhön -se sama puoli joka haluaisi kaiken myös olevan ennallaan...!! Toinen puoli pelkää ja miettii monia asioita; -miten kohdata lapset, hoitaa heitä kun omista toinen on lopullisesti poissa. Miten jaksaa kuunnella kahvipöytäkeskusteluja joissa mietitään muotia ja meikkejä. Hoikat kauniit naiset surevat muutamaa ylikiloaan (kun itselläni niitä on huomattavasti enemmän). Miten toiset "osaavat" olla kanssani ja kohdata minut. Enhän voi siellä itkeä ja puhua menetyksestäni sillä jokaisen on saatava keskittyä työhönsä.
Hoitaja sanoi, että tällaisissa tapauksissa suositellaan mahdollisimman pian palaamaan normaaliin elämään... Kotona vasta mietin, että mihin normaliin... Eihän minun elämäni ole enää NORMAALIA!!
Olen pyytänyt äitiäni henkiseksi tueksi (toivottavasti on sallittua). Me olemme molemmat hyvin arkoja ja herkkiä, joten emme siellä varmaan saa montaakaan sanaa sanotuksi, mutta on helpompi mennä kun äiti on mukanani.
Muistelin kun aikoinaan 10 vuotta sitten sairastuin masennukseen, se alkoi siitä kun silloinen suhteeni päättyi (eli minut siis jätettiin). Olin varmaan toista vuotta sairaslomalla. Ei kysytty olenko kykenevä töihin. Ei todettu, että parasta olisi vain palata normaliin elämään ja työhön... Mikähän tästä oman lapsen menettämisestä tekee erilaisen... Onhan tämä paljon pahempi asia. Eivätkö nämä oireeni (vaikka ovat samanlaisia ja pahempiakin) olekkaan nyt masennusta ja miksi ei? Miksi nämä nyt olisivat vain oireita surusta jota koen menetettyäni Lapseni... Miksi nyt en olisi sairastunut masennukseen, -varsinkin kun minulla on siihen alttius. Näitä asioita mietin ja toivoisin, että minulla olisi voimia näitä kysellä lääkäriltä.
Tässä on minulla nyt pari päivää kulunut tekemättä yhtään mitään.
Vasemman jalan keskimmäinen varvas on ollut muutamana aamuna todella kipeä ja hiukan turvonnut. Tänä aamuna en tahtonut päästä kävelemään askeltakaan, varvas punainen ja jalkapöytäkin oli turvonnut. Mietin, etten muista lyöneeni sitä mihinkään, ettei siellä pitäisi mitään murtumaakaan olla.
Lääkäriin siis, -joka totesi heti varpaani nähtyään, että onpas pahannäköinen tulehdus.
Se, mistä tulehdus on aiheutunut jäi lääkärillekkin epäselväksi, iho kun kuitenkin näytti ehjältä. Olen nyt viisi päivää antibioottikuurilla ja jos ei tauti tokene, niin laboratorioon verikokeisiin. Toivon kovasti että antibiootit purevat.
Olen siis viettänyt päiväni lueskellen.
Taisin nyt vuodattaa aika henkilökohtaisia asioita, ottaen huomioon, että blogiani lukee myös ihmisiä jotka minut tuntevat tai tietävät. Mutta jos joku sai jonkinlaista "tyydytystä" näistä palajastamistani asioista, niin suotakoon se hänelle. Minun piti nyt vain saada hiukan purata sekavia tuntojani.
Olin lomalla ja Kuopus isällään silloin kun koulu alkoi. Nyt olen minä kohtaamassa sitä arkea jota ei Esikoisen poismenon jälkeen ollut (Kuopushan ei silloin enää palannut kouluun, kävi vain muutaman kerran) ja joka ei koskaan enää ole sellaista kuin ennen...
Tänään Kuopus kuitenkin jäi kotiin, sillä jo illalla valitteli huonoa oloa ja lämpöäkin oli vähän.
Aikoinaan kun molemmat Poikani kävivät koulua, niin kesälomien jälkeen minusta oli ihanaa kun alkoi koulut sekä työt ja arki palasi normaaliin uomiinsa.Nyt se ei normaaliksi palaa, -no ehkä joskus vuosien vuosien kuluttua tämä voi tuntua normaalilta. Mutta nyt kaikki on täysin uutta , outoa ja surullista, että sanaa "normaali" en tästä pysty käyttämään.Arki ja elämä oli normaalia silloin kun Esikoinen vielä oli luonamme...
Poikieni isä kävi eilen etsiskelemässä Esikoisen huoneesta hänen vanhoja ammattikoulun kirjojaan (olin hänelle sanonut, että minä en siihen pysty). Kuopus kun on nyt aloittanut samaisen sähköalan, joten kirjoista on hänelle hyötyä.
En ollut silloin itse kotona kun Exäni Kuopuksen kanssa sieltä huoneesta kirjoja etsi...
Onneksi! Tulin jonkinajan kuluttua ja isä oli jo kirjat löytänyt.
Minä vain seisoin Poikani huoneessa, -jossa kaikki oli oikeastaan kuten ennenkin, mutta samalla kuitenkaan mikään ei ollut niinkuin ennen... -ja itkin, itkin ja itkin...
Miten tämän kanssa koskaan oppii elämään...
Ex-mieheni sanoi, että kun jakasan, niin hän tulee kanssani käymään huoneen läpi.Voih, koskahan ja miten voimani ikinä siihen riittävät.... Onneksi sillä ei ole kiire!
Koitan kuitenkin pysyä tässä uudessa arjessa kiinni; hiukan mielenrauhaa ja hyvää mieltä minulle on tuoneet mm. monet kauniit blogit joissa olen vieraillut (vaikken ikävä kyllä läheskään aina jaksa kommentoida). On mukava katsella kauniita kuvia... Myös ompeluksistani olen saanut vähän iloa ja vaihtelua. Niitä yritän jatkaa edelleenkin...
Kaunis kiitos kaikille jotka toivotitte minut tervetulleeksi takaisin lomalta... =)
Oikeastaan on aika jännä juttu se, että vaikken ketään teistä tunne, -mutta kun lomalla ollessamme siskoni luki minulle puhelimessa jättämiänne kommentteja, niin "tunsin" teidät. ;-)
Sisko kun sanoi nimen tai nimimerkin, niin tiesin heti kenestä oli kyse.
Tässä "oikeassa" elämässä minulla ei montaakaan ystävää ole, sillä olen vähän erakko-luonne enkä kovin sosiaalinen.Vaikka elämäni on saanut suuren ja surullisen käänteen, -niin yritän kuitenkin pysyä mukana täällä blogistaniassa. Täällä kun on monta ihanaa blogia, joiden kauniiden kuvien katsominen on minulle pieni voimavara. Kiitos siis teille; -teitä on monta, enkä varmaankaan ole läheskään kaikille kommentoinut...
Yritän pitää oman blogini sellaisena suht "hyvänä" ja positiivisena (aina se ei ole helppoa, sillä menetykseni on kääntänyt koko elämäni eri raiteille...).
En täällä kerro syvimpiä tuntojani, vaan yritän pitää tämän itselleni positiivisena "henkireikänä", jota on mukava tehdä.
Varmasti teistä jokainen ymmärtää, että vaikken täällä läheskään kaikkia tuntojani julki tuo, niin elämäni on muuttunut täysin Esikoisen poismenon johdosta... Tähän suruun ja tuskaan minulla ei ole sanoja...Jokaikinen hetki häntä ajattelen, kaipaan niin että kipeää tekee, -mutta blogissani yritän pitää yllä positiivista ilmapiiriä... Ihan vain itseni vuoksi. Ja suuri ilo minulle on se, että olen saanut monia ihania "ystäviä" vieraakseni, jakamaan pienen osan elämääni.
Toivon teidän jaksavan vierailla täällä luonani jatkossakin...
Jokainen, -pienikin kommentti tuo minulle suuren ilon...
Haluaisin julkistaa vielä muutaman kuvan lomaltamme. Nämä eivät ole kovinkaan kauniita, -ei upeita maisemia ulkomailta tms. Mutta minulle omalla tavallaan arvokkaita.
Viime viikon aikana sain tietää vielä enemmän mieheni lapsuudesta ja varsinkin isänsä kertomat tarinat olivat minusta aivan ihania. Muistan kun täytin 40-v, -sen jälkeen kiinnostuin kaikesta vanhasta ja menneestä enemmän kuin koskaan aiemmin.Mieheni 68 -vuotias sisko sanoikin minulle, että hyvin monelle käy jossakin vaiheessa elämää niin. Harmi vain, että muistini on kovin huono ja lyhyt...
Ensimäinen kuva on Kalajärven koululta (Punkaharjulta). Täällä mieheni kävi vuodesta -67
vuoteen -70, -joka oli viimeinen vuosi siinä koulussa. Sen jälkeen koulu myytiin huutokaupassa. Mieheni isä (88-vuotias "teräs-vaari") oli ollut myös huutamassa sitä, mutta häntä ei ollut onnistanut. Tämän -mielestäni- kauniin koulun sai joku toinen.Miehen isä kertoi, että mies joka sen osti oli aikonut perustaa siihen veneveistämön. Näköjään näin ei kuitenkaan ollut tapahtunut. Ko. mies on jo kuollut, mutta kuulemma poikansa omistaa tämän koulun nykyisin.
Mieheni vanhin sisko, nyt 68 v. on myös käynyt tätä samaista koulua.
Minusta aivan ihana paikka...
Koulun pihalla oli myös vanha sauna. Opettajille, jotka kuulemma siihen aikaan asuivat koulun yläkerrassa.
Tämän miehen koulun lisäksi kävimme myös mm. paikassa jossa hän kävi aikoinaan rippikoulun. Mieheni muistaa todella paljon asioita, kuten myös iäkäs isänsä.
Isänsä on ollut leskenä n. 15 v. ja vielä hän asustelee yksin samaa taloa ja tilaa. Soittaa viulua, kitaraa ja mandoliinia. Kirjoittaa kerran kuussa paikallislehteen kirjoituksia omasta menneisyydestään, joissa ottamiaan vanhoja valokuvia.
Hänellä on vanhan navetan vintillä ns. museo, johon on keränyt kaikenlaista tavaraa jotka ovat peräisin 1800 luvulta lähtien. Minä nautin (kuten varmaan "appenikin") kun hän esitteli tavaroita ja kertoi niiden historiaa. Olisipa ollut nauhuri, sillä eihän minulle tietenkään jäänyt mieleen paljoakaan...Siellä oli mm. vanhoja herätyskelloja, valokuvien negatiiveja, -jotka olivat lasilevyllä...!??!
Kapioarkku joka mieheni muistin mukaan olisi 1800 luvulta. (itse en siis muista...).
Mieheni isän Syvärillä sodassa käyttämät sukset, matkalaukku joka miehen isällä oli ollut 30-luvulla.
Vanha ruukkuhanko (jolla työnnettiin uuniin pataruoka), vanha kivimylly jolla jauhettiin jauhot, miehen isän puhdetöitä sota-ajalta, vanhoja astioita sota-ajata Pietarista, lehmänkelloja, vanhat luomapuut, maitotonkkia erikokokoa -ja vaikka mitä!Tässä kuvassa siis ikivanhat kangaspuut joilla mieheni äiti on tehnyt satoja mattoja.
Erään -mieheni isän, pellon reunassa (peltoja ei ole vuosiin viljelty) olevassa ladossa oli myös tällainen vanhus. Traktori 50-luvulta; Porche Standard.
Samaisella pellolla oli myös tämä vanha savusauna, -valitettavasti en muista milloin tämä on ollut käytössä, mutta jokainen meistä voi arvata, että siitä on todella paljon aikaa...
Tapasin appeni ensimmäisen kerran kuusi vuotta sitten. Melko lyhyesti silloin, mutta tämän kerran jälkeen minulle jäi todella hyvä mieli, -pidin hänestä kovasti -ja jos en pahasti erehdy niin tunne saattoi olla molemminpuolinen. =)
Uskon hänen nauttineen saadessaan kertoa ja esitellä asioita menneisyydestä,
-mutta toivoisin myös hänen iloinneen minun kiinnostuksestani...
Ja ehkäpä niin on käynytkin; ennen kotiin lähtöämme mieheni pakkasi automme katolle muutaman vanhan heinäseipään -ja sillä aikaa isänsä esitteli minulle vanhan navetan, aitan yms. Ja kun lähdössä ollessamme olin menossa autoon, appeni sanoi minulle, että koska vain mieheni sinne tulee, niin: "Tule sie Tuula mukkaan. "
Huomenna olisi tarkoitus lähteä itä-suomeen miehen lapsuus maisemiin.
Vietämme viikon hänen siskonsa mökillä (joka ei ikävä kyllä ole veden äärellä, mutta kaikkea ei voi eikä tarvitse saada!). Isänsä asustelee naapurustossa ja käymme myös tervehtimässä häntä sekä mieheni toista siskoa+miestään.
Pitkään olen miettinyt lähteäkkö vai ei. Väillä tuntuu, että ihan kiva lähteä, -välillä taas etten halua lähteä kotoa mihinkään... Täällä on jotenkin helpompi olla, voin käydä haudalla ja kaikki on tuttua ja turvallista (vaikkakin lopullisesti muuttunutta...).Tavallaan kuitenkin luulen että maiseman vaihdos muutamaksi päiväksi voisi tehdä ihan hyvää... Ex-mieheni sanoi, että omasta kokemuksestaan voi sanoa, että kannattaa hetkeksi lähteä muihin maisemiin. (he palasivat juuri avovaimonsa kanssa moottoripyörä matkalta suomen suvesta). Eihän suru ja ikävä mihinkään katoa, mutta uudet maisemat ja vaihtelu voivat tehdä hyvää.
Tässä kuvassa viikonloppuna tekemiäni "sisustus-tötteröitä", -olen siis pikkuhiljaa päässyt pieneen tekemisen alkuun... =)
Äitini on luvannut huolehtia Esikoisen haudasta, kissasta ja puutarhasta poissa ollessamme.Tänä iltana pitäisi vähän pakata ja huomenna jossakin vaiheessa aamua lähteä.
Tarkoitus olisi pysähdellä matkan varrella paikoissa jotka tuntuisivat mielenkiintoisilta.
Määränpäämme on lähellä Savonlinnaa, joten siellä tietenkin käymme myös.
En tiedä miten jaksan missään turisti paikoissa ja -nähtävyyksissä käydä... Mutta jos pari kivaa kirpputoria sattuisi löytymään, niin sekin olisi minulle mieleen. ;-)
Kuten tuossa ylimmän kuvan yhteydessä mainitsin, niin olen pikkuhiljaa jaksanut tehdä minulle ennen niin rakkaita askarteluja ja käsitöitä. Myös näitä sisustus-pussukoita. On päiviä kun ei jaksa tehdä mitään, ja joskus tulee tehtyä vähän enemmänkin.
Olen iloinen, että näitä olen aikaiseksi saanut. =)
Eräs Ystäväni on myös käyttänyt käsiään, ja ilahdutti minua erittäin kauniilla kranssilla.
Jo pidemmän aikaa minun on ollut tarkoitus kutsua hänet vierailulle, mutta kun voimani eivät ole siihen riittäneet, niin hän oli poikansa kanssa käynyt tuomassa pihallemme tuliaisen jonka jo aikoja sitten oli minulle tehnyt, -tarkoituksenaan tuoda se kun tulee kyläilemään.
Hän laittoi minulle tekstiviestin, että jos voisin hakea pihalta "yhden jutskan" jonka olivat käyneet jättämässä ;-)
Lämmin kiitos Mia rakas! Tiedän, että ymmärrät miksi vierailu on siirtynyt...
Toivotaan, että kun palaamme reissusta niin minulla on uusia voimia ja voin vihdoin kutsua sinut kyläilemään! <3
Blogini on siis tauolla jonkinaikaa.
Koko särkyneen sydämeni pohjasta kiitän taas teitä kaikkia ihania ihmisiä jotka jaksatte kommentoida, valaa minuun uskoa ja toivoa.
Kauniita ajatuksia kera lämpimien halausten lähetän teille jokaiselle!
Meillä on tänään iltapäivästä alkaen ukkonen jyrissyt. Satanutkin on, -mutta ihan liian vähän. Joudun siis vielä tänä iltana varmaankin tarttumaan kastelukannuun ja antamaan kasveilleni virkistystä...
Toivoin, ettei minun olisi tarvinnut sitä tehdä, vaan luonto olisi hoitanut asian puolestani...
Kuopuksen kesävieras lähti eilen, -äitinsä haki hänet ja toi minulle "hoitopalkkaa", -suuren keltaisen krysanteemin kauniissa siniharmaassa sankakorissa. =)
Pojat valvoivat aina aamuyöhön, pelaten koneella, (siellä 2-3 vuotta sitten olivat tutustuneet)
Tätä "lani-iltaa" oli kuulemma suunniteltu jo viime vuonna, -ja suunnitelmassa silloin myös Esikoinen oli ollut mukana... Nyt he päättivät tavata (eivät siis aiemmin olleet tavanneet) ja ymmärsin Kuopuksen puheista, että nämä peli-illat olivat vähän niin kuin Isoveljensä muistolle... <3
Hän, -jolle nämä tietokonepelit olivat myös harrastus, ei nyt saanutkaan olla mukana, -mutta haluan uskoa, että hän on ollut "hengessä mukana."
Ujo ja hiljainen poika oli tämä Kuopuksen kaveri, -mutta jotenkin hänestä heti huomasi, että oli ns."hyvin kasvatettu" nuorimies. =)
Minun vain piti "skarpata ja pinnistellä"... Oli tehtävä ruuat yms. (enkä voinut olla miettimättä ruokaa tehdessäni ja pöytää kattaessani, että se neljäs henkilö joka pöytämme ääreen istahtaa kanssamme syömään, ei ole Rakas Esikoinen...) En voinut jäädä sohvalle "lepäilemään"...
Tavallaan ehkä ihan hyvä, -mutta kyllä on ollut jotenkin voimaton olo eilisillasta lähtien...
Varmasti minulle tekee hyvää pikkuhiljaa tehdä niitä normaaleja askareita, -vaikka vähän, näin pakon sanelemana.
Eilen oli lopputarkastus tämän olkapää leikkauksen tiimoilta -ja ortopedi kirjoitti lisää sairaslomaa elokuun loppuun. Sanoi, että tällaisen operaation jälkeen paraneminen voi viedä vuodenkin...
Tavallaan olen ihan tyytyväinen, ettei minun vielä tarvitse palata työhön...
Ja nythän minulla on "oikea" syy sairaslomaani.... Esikoisen menehtymisen takiahan en olisi sairaslomaa saanut... Mutta kun minulla on taustalla tätä vakavaa masennusta, -niin voi olla että olisin saanut senkin tähden sairaslomaa. Jostakin syystä kuitenkin tunnen, että nyt minulla on ihan -oikea syy- olla pois töistä.... Toki tiedän, että myös masennus on ihan samalla tavalla oikea syy, mutta luulenpa, että hyväksyttävämpää on olla pois olkapää leikkauksen tähden...
Haluan taas LÄMPIMÄSTI kiittää Teitä jotka yhä vielä jaksatte kommentoida niin ihanin sanoin... Lujasti Teitä rutistan ja toivotan kaikkea hyvää! <3>
LÄMPIMIÄ HALAUKSIA LÄHETÄN TEILLE JOKAISELLE. OLEN ILOINEN SIITÄ, ETTÄ BLOGISSANI ON NÄIN PALJON KÄVIJÖITÄ. =) MINULLE SE MERKITSEE PALJON JA TÄMÄN PITÄMINEN ON ERÄÄNLAINEN HENKIREIKÄ.
Tässä on minulla nyt pari päivää kulunut tekemättä yhtään mitään.
Taisin nyt vuodattaa aika henkilökohtaisia asioita, ottaen huomioon, että blogiani lukee myös ihmisiä jotka minut tuntevat tai tietävät. Mutta jos joku sai jonkinlaista "tyydytystä" näistä palajastamistani asioista, niin suotakoon se hänelle. Minun piti nyt vain saada hiukan purata sekavia tuntojani. 
Tämän alimmassa kuvassa olevan nallen mies osti minulle menomatkallamme, ja se piti tietenkin laittaa mökissä omaksi sisustus-lisäksi...
Tässä kuvassa viikonloppuna tekemiäni "sisustus-tötteröitä", -olen siis pikkuhiljaa päässyt pieneen tekemisen alkuun... =)
Kuten tuossa ylimmän kuvan yhteydessä mainitsin, niin olen pikkuhiljaa jaksanut tehdä minulle ennen niin rakkaita askarteluja ja käsitöitä. Myös näitä sisustus-pussukoita. 
Lämmin kiitos Mia rakas! Tiedän, että ymmärrät miksi vierailu on siirtynyt...
