tiistai 13. toukokuuta 2014

Ikävä ja suru....


Eilis iltana sytytin kynttilän Taivaspoikani huoneen (joka on nykyisin minun työhuoneeni) ikkunan alle, -kuten viitenä edellisenäkin vuonna...♥

Viime yönä tuli kuusi vuotta kun meidän elämämme muuttui... lopullisesti. 


Monet ihmiset ihmettelevät kun minä "en ole päässyt yli" ja "vieläkin suren"... 

Ja minä y r i t ä n ymmärtää heitä...
Kyllä, minä suren yhä, -joka ikinen päivä, enkä koskaan pääse "yli"... 
Lapseni kuoli ja hän on sitä nyt ja aina. Niin kauan kuin itse elän ja olen voimissani minä hoidan lapseni hautaa, enkä varmaan koskaan tule ymmärtämään miksi näin piti käydä...

Suru on toki muuttanut muotoaan, mutta mihinkään se ei ole hävinnyt ja ikäväni on ikuinen. 
Eikä tämä koske yksin minua, vaan muutakin perhettä. 





14 kommenttia:

  1. Surusi tulee varmasti olemaan ikuinen ja joku voi olla eri mieltä asiasta. Sinä olet kuitenkin Sinä ja suret omalla tavallasi joku muu ehkä pystyy unohtamaan... kysymys kuuluu osaako oikeasti unohtamaan, vai kieltääkö surunsa. Lapseni ovat kaikki elossa ja olen kiitollinen siitä. Ymmärrän surusi, olen menettänyt rakkaan koirani äkillisesti n 1,5 v sitten, suren häntä edelleen, kuulen ja luulen näkeväni hänet päivittäin. Ja hän oli koira, rakas sellainen, mutta en kuitenkaan ole menettänyt omaa lastani <3

    VastaaPoista
  2. Ei sinun pidäkkään unohtaa koskaan menetettyä lastasi..Meillä jokaisella on tunteet...vahvimpia niistä on surun tuoma tunne...kuukausi sitten altzhaimeria sairastava äitini katosi 4.5.14 kauhea huoli oli äidistä ja me kaikki läheiset etsittiin monta päivää äitiä...ja ajatus takoi missä olet rakas äitini...mutta sitten äiti löytyi metsästä kuolleena 7.5...hautajaiset pidettiin ja kyyneleet tulevat vieläkin ja saa tullakkin..
    Olen käynyt haudalla ja käsitellyt asiaa erilaisten tunne kuohujen ympäröivinä..mutta mikään ei tuo enää äitiäni takaisin...ei sekään että ajattelen et olisinko voinut tehdä jotakin toisin..tms...
    kerron nyt että näin olen nyt kolme erittäin rakkaan ihmisen kohdalla ajatellut,
    vanhin siskoni jokaoli kuollessaan 47v...siskonpoika joka oli kuollessaan 20-v ja nyt äitini 80-v että meillä annetaan elämä ja jossakin meidän elämämme kohtalo on päätetty, siten että kun on aika lähteä niin korkeimmalta tulee kutsu tavalla tai toisella lähteä tästä maailmasta...siskonpoikani kuoli ollessaan kaverin kyydissä autokolarissa...siskoni kuoli rintasyöpään, jä äitini oli muten terve niin kuoli metsään eli hypotermiaan menehtyi..joten me jokainen lähdetään täältä tavalla tai toisella..siskon tyttöni on haudannut kaksi omaa pienoikaistaan jotka menehtyi synnytyksessä...ja molemmat oli eri kertoja..nyt ei saa enää edes tula raskaaksi...paljon surua on poismenneistä mutta meille jää muistot..mutta silti kerron ettei surulle saa antaa valtaa...mutta tärkennan että suru on meissä...ja sureminen ei silti ole kielletty tunne..sen kanssa on opitava olemaan ja elämään...kuten minun pitää myös..sillä silloin kun siskoni menehtyi minä surin liikaa ja siitä seurasi avioero sekä erilaiset asiat..jotka tänä päivänä taas vaivaa minua..masennuin niin pahoin ettei elämällä silloin ollut merkitystä..kuitenkin selvisin siitä se oli monen vuoden taistelu ja voinen sanoa että nyt käsittelen asioita toisella tapaa...enää en anna valtaa tulla masentuneeksi..enää en jää murehtimaan yksin sillä nyt osaan puhua tunteistani kun silloin kerran minulta kiellettiin...
    Voimia sinulle ja aurinkoakin on luvassa ja lämpimämpää...ja mikä parasta kesä on vasta alussa :)

    VastaaPoista
  3. Oman lapsen kuolemasta ei voi kai koskaan päästäkään yli. Ja miksi pitäisikään? Hän on osa sinua aina ja ikuisesti.

    Paljon voimia eteenpäin. Niitä varmasti tarvitset joka ikinen päivä ja erityisesti tämmöisinä päivinä.

    VastaaPoista
  4. Kyyneleet silmissä sanon, että olet oikea Äiti ja Sinulla on oikeus ikävöidä lastasi joka päivä.
    Jaksamista♥

    VastaaPoista
  5. Olen sanaton, kävin katsomassa linkkiäsi vuoteen 2008. Ei näin saisi käydä kenellekään, mutta jostain syystä luoja näin on päättänyt käyvän. Voimia sinulle! Ei omaa lastaan unohda ja suru on varmasti loputon, mutta muuttaa muotoaan kuten sanoit. Poika elää sydämessä ja muistoissa, hänellä on varmasti hyvä olla.

    VastaaPoista
  6. Löysin blogisi vasta nyt. Itse olen menettänyt lapsenlapseni ja tuska on valtava vaikka olen "vain" mamma, vanhempien surua en osaa edes kuvitella. Suru on varmasti aina mukana, mutta toivon että se joskus muuttuu lempeämmäksi ja ystävällisemmäksi seuralaiseksi.

    En nyt osaa kirjoittaa enempää, mutta haluan lukea rauhassa koko blogisi läpi ja varmasti jään lukijaksi. Tämä lukeminen ja asioiden miettiminen on vertaistukea ja tavallaan jopa lohdullistakin kaikessa raakuudessaankin. En tiedä osaanko asettaa sanani niin, että tiedät mitä tarkoitan, mutta parhaani yritän.

    Kaikkea hyvää sinulle ja toivon paljon valonpilkahduksia ja mukavia hetkiä elämääsi kantamaan sinua eteenpäin.

    -Siiri

    VastaaPoista
  7. Paljon voimia sinulle ja läheisillesi toivon!

    VastaaPoista
  8. Voi Titti!
    Voimia sinulle ja perheellesi.
    pienen pieniä halienkeleitä,rinnallesi kulkemaan.

    ja ISOT :
    Tuulan päivä halaukset!!

    -Liisa-

    VastaaPoista
  9. otan osaa suruusi, tavallaan ymmärrän mitä suru on, minun nuorin siskoni kuoli 37 vuotiaana keuhkoveritulpaan yllättäen 8 vuotta sitten.Voimia sinulle !

    VastaaPoista
  10. Sinulla on oikeus surra ja ikävöidä lastasi aina! Se on suurin menetys minkä ihminen voi kokea.
    Voimia tuleville päiville!

    VastaaPoista
  11. Lämmin halaus. En edes pysty kuvittelemaan kuinka pahalta sinusta tuntuu. Äitini kuolemasta on viisi vuotta ja silti välillä tuntuu kuin hänen poismenonsa olisi tapahtunut eilen. Jokainen suree ja kaipaa omalla tavallaan. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa surra. Itse lohdatan itseäni ajattelmalla ja uskomalla, että kerran vielä jossakin tapaamme kaikki meille rakkaat täältä jo ikuisuuteen siirtyneet.

    Aurinkoista kevään jatkoa. Onneksi tosiaan on luvattu lämpöisiä päiviä .

    Tarja

    VastaaPoista
  12. toi oniin totta että jokainen suree tavallaan.oma vaavini kuoli kätkytkuoleman 26vuotta sitten ja yhä pystyn siitä kertomaan vain joillekin ja keille kerron se on sitten ihan sydämestä suoraan.tyhjänpäiväisille tutuille en pysty kertomaan menneestä.on se niin iso haava sielussani...mutta olen koittanut myös ajatella sitä että kaikella tapahtuvalla on tarkoituksensa

    VastaaPoista

Iloitsen kommenteista!♥
Muistathan kuitenkin muotoilla sanasi niin ettet loukkaa ketään ja että olet valmis seisomaan sanojesi takana ihan omalla nimelläsikin.
Blogini on julkinen, mutta kirjoitan tänne OMIA näkemyksiäni ja ajatuksiani.
Jos tuntuu että haluat tuoda oman -eriävän- mielipiteesi julki, niin voit laittaa minulle sähköpostia. Näin vältymme turhilta reposteluilta kommentti boxissa!♥