Hei taas pitkästä aikaa kaikki, -vieläkö te viitsitte piipahtaa kun täällä on ollut hiljaista kuin huopatossutehtaalla...??
Blogin Facebook sivuilla kävinkin eilen ilmoittelemassa että masennus on saanut niskalenkin ja pitää vahvasti ottessaan.
Instagramia olen käyttänyt, se kun on helppoa ja nopeaa.
Kuvaan edelleen paljon mutta en vain ole jaksanut käydä kuvia läpi ja päivittää blogiani (vaikka haluaisin kyllä).
Nyt kuitenkin olen jo voiton puolella, -kuvat ovat valmiina joten ei muuta kuin tekstiä tulemaan.
Hiukan vakavampaa ja henkilökohtaisempaa aihetta tällä kertaa.
Minut tuntevat ja blogiani pitkään seuranneet tietävätkin masennukseni, -joka on ollut elämänkumppanini nyt elokuussa tasan 20 vuotta.
Viimeiset 10 vuotta vaikeampaa ja erilaista kun aiemmin, -esikoispojan kuolema 10 vuotta sitten muutti oikeastaan lähes kaiken.
Minulle masennus ei ole tabu, -en häpeä sitä ja olen aina avoimesti siitä puhunut.
Ikävä elämänkumppanihan se on...
Tiedän mitkä asiat auttaisivat mutta kun niitä ei vain jaksa eikä kykene tekemään...
Esimerkiksi ulkoilu, luonnossa kävely on hyvää lääkettä.
Helteiden aikana en jaksanut yhtään mitään ja nyt vaikka on yksi parhaimmista vuodenajoista niin on todella vaikeaa saada itseään liikkeelle.
Olen kuitenkin käynyt tuolla lähimetsässä katsomassa mustikoita ja kantarelleja, -ja molempia löytyi vähän.
Ruoka, -siis erityisesti terveellinen ruoka, smoothiet, itse puristetut mehut yms.
Vaikka minulla on aikaa, niin miten se onkin mukamas niin ylivoimaista saada joka aamu tehtyä se hyvä ja terveellinen aamupala... -masennuksessa usein juuri ne aamut on vaikeita ja minulla se on juuri niin.
Jos on hyvä aamu niin aloitan touhuamisen (kotityöt yms. joita rakastan normaalisti) jo ennenkuin edes teen aamiaista. Miksei joka aamu voisi olla sellainen.
Toisinaan (nykyisin ihan liian usein) on niitä aamuja kun haluaa mennä sohvalle, vetää viltin päälleen ja vain torkkua...
Omasta puutarhasta...
Tänä kesänä en ole samalla tavalla nauttinut edes omasta puutarhasta enkä ole jaksanut panostaa, kuten muina vuosina.
Yksi tärkeä asia joka myös auttaa ja piristää on ne mieheni ja minun autoajelut, -ihan näissä lähiympyröissä käymme katselemassa.
Nyt viimeaikoina esim. piipahdimme Nummelan lentokentällä katselemassa ja yhtenä päivänä Lohjan Museoan puutarhassa (miksei sinne tullut mentyä silloin kun kaikki kukki kauniisti, nyt oli jo suurinosa kukinnoista loppupuolella).
Usein näillä autoajeluilla mies vie minut johonkin lähialueen kirpparille josta silloin tällöin tekee kivoja löytöjä.
Kodinhoito ja sisustaminen ovat aina olleet henkireikiä, mutta kun tämän masennuksen niskalenkissä räpiköin niin niihinkään en pysty.
Yksi parhaimmista lääkkeistä on rakkaat läheiseni, -kuopus poikani ja miniäni tietenkin, äiti ja siskon + veljen perheet. Siskon kahden tyttären lapset ovat täällä vilahtaneet aina silloin tällöin.
Ovat niin ihania, minulle todella rakkaita ja nyt kun molemmat puhuvat niin yhdessäolo on saanut uuden erilaisen merkityksen. Juttua riittää ja leikit on hauskoja.
Vaikka viihdyn parhaiten kotona niin kyllä yhteiset hetket rakkaiden kanssa tuovat ihanaa vaihtelua.
Vähän aikaa sitten olin siskon keskimmäisen tyttären luona Noshin vaatekutsuilla.
Yleensä näissä minä vietän aikani lastenhuoneessa ja niin tälläkin kertaa.
En paljon yleensä vaatteita katsele sillä minun on vaikea löytää niin suurta kokoa.
Tällä kertaa koin kuitenkin yllätyksen... Noshin Palat-paitamekko ihastutti ja kuinka ollakaan koko olikin sopiva, -itseasiassa jopa vähän väljä.
Tämän kimpun oman pihan kukista vein tuliaisina.
Suunnittelen tekeväni jossakin vaiheessa postauksen tällaisen plus ikäisen ja plus kokoisen naisen pukeutumisesta/vaatteista. Olen kerran sellaisen tehnyt ja se sai silloin kovin kehuja ja toiveita jatkosta. Koin nimittäin jokin aika sitten toisenkin vaate yllätyksen kun huomasin että Marimekon Jamesia Räikky mekko mahtui päälleni.
Se olikin minulla tuolla Noshin vaatekutsuilla.
Tuossa yllä siis se Palat-tunika, tykkään tosi kovin.
Laitan sitten parempia kuvia kun on hiukset siistimmässä kunnossa ja meikattukkin vähän.
Tarkoitukseni ei tässä postauksessa ollut valittaa... Halusin vain kertoa masennuksesta minun omalla kohdallani. Niin mielelläni tekisin ilolla kaikkia noita edellä mainittuja asioita mutta jotkut vain on sellaisia ettei jaksa eikä kykene. Ei tällä hetkellä mutta jonakin päivänä kyllä taas!
Itseasiassa minä vähän toivon että jospa tämä avautumiseni helpottaisikin oloani.
Terapiassa en ole käynyt vuosiin, viimeksi kävin yhteensä viisi vuotta Esikoisen kuoleman jälkeen.
Kun on 20 vuotta tämän kanssa elellyt niin kyllähän sitä tietää kuviot.
Joku voisi ajatella että no mitäs tuosta nyt, ei todellakaan ole iso juttu lähteä kävelylle tai tehdä noita muita asioita josta nautin, -mutta se ON iso juttu. Masennus kun ei ole tahdon asia!
Mutta päivä kerrallaan, -se onkin ollut mottoni viimeiset 20 vuotta.
Toivotan teille kaikille oikein ihania syyspäiviä, -sillä vaikka aurinko paistaakin vielä paljon niin syksyn kirpeyttä on havaittavissa. Viljat ja omenat kypsyvät ja ulkona tuoksuu jo syksylle.
Nauttikaa!💛
