lauantai 31. toukokuuta 2008

Jäljellä Rakkaus...


Rakas Esikoiseni on tänään saatettu viimeiselle matkalleen.
Siunaustilaisuus oli kaunis; Pappi puhui kauniisti ja todella osoitti sanansa meille kaikille sureville läheisille.
Minäkin kestin ja jaksoin yllättävän hyvin. Olin kyllä ottanut lääkkeen -varmuuden vuoksi.
Mutta tunsin, että minua kannatteli Taivaan Isä. Ja mistä olen iloinen, pystyin (itkien tosin) itse lukemaan muistosanat hautavihkostamme. (Ne tuolla aiemmin jo kirjoitinkin.)
Suru, tuska ja ikävä olivat käsin kosketeltavissa, mutta kuitenkin jonkinlai
nen "rauha" täytti ainakin minun sisimpäni... Rakas Poikani on nyt hyvissä käsissä.
Kuten Pappimme siunaustilaisuudessa sanoi, että jo nupulla ollessamme on meidän päivämme määrätyt. Herra antoi elämän ja hänen käsissään on myös lähdön hetki.
Vaikka tuskani on suuri ja on vaikeaa ymmärtää etten enää Poikaani tässä elämässä näe, niin yritän olla onnellinen siitä, että sain pitää hänet nämä 19 vuotta. Lainaahan lapsemme ovat...

Muistotilaisuudessa Poikani lähimmät ystävät halusivat soittaa erään kappaleen joka oli ollut tärkeä Pojalleni (jolle isänsä tapaan musiikki oli "henki ja elämä") ja jonka hän oli omistanut tyttöystävälleen. En tässä tarkemmin siitä kerro, mutta voitte arvata, että kun on kyse
nuoresta, niin kappale ei ollut iskelmää tms. ;-) ( Kappale oli erään suomalaisen yhtyeen ja joistakin sanat saattoivat olla "oudot", -mutta kun kappale soi, niin salista kuului vain nyyhkytyksiä...)
Ajattelivat ihmiset mitä tahansa sanoista, niin varmaan meistä jokaista se kosketti kun tiesimme miksi kappale siellä soitettiin! (Olen kuullut, että poikani on tehnyt tyttöystävälleen kappaleeseen myös videon, mutta vielä minulla ei ollut voimia katsoa sitä)

Poikani siunannut pappi on Anna-Mari Kaskisen mies. Kuten aiemmin varmaankin olen maininnut niin minun kuopukseni ja heidän poika ovat saman ikäisiä ja yhtäaikaa käyneet niin esikoulua kuin tavallista kouluakin, eli olemme siis tuttuja.

Muistotilaisuudessa Pappimme välitti vaimoltaan osaanotot ja kertoi Anna-Marin lähettäneen minulle kirjan (jonka pappimme kävi autosta hakemassa).
Sain siis (joillekkin ehkä nimeltä tutun) Anna-Mari Kaskisen kir
jan "Ota hänet vastaan" Pekka-pappimme kysyi, kirjan minulle antaessaan, että: "Eikö tämä ollut teidän...." Jatkoin, että oli meidän (minun ja nuoremman poikani sekä avomieheni) muisto sanoina....
Kirjan "Ota hänet vastaan" lisäksi sain myös Anna-Marilta cd:n "Lauluja särkyneille".
Myös veljeni vaimo antoi minulle ihanan kirjan: "Kuiskauksia yli virran ja veen" (jossa runoja ja säkeitä tueksi ja lohduksi).



Tämän kirjan yksi teksti:

Jäljellä Rakkaus

Ei syvempää surua,
ei kovempaa kaipuuta,
ei mitään sanoja,
ei mitään lohtua,
on vain hiljaisuus.

On hiljaisuus,
on muistot,
on jäljellä rakkaus,
on luonasi enkelijoukot.

Nyt minä sekä muut läheiset pikkuhiljaa opettelemme elämään ilman Poikaani....

Kaunis ja Lämmin Kiitos minulta sekä muilta läheisiltä Teille kaikille jotka olette ottaneet sanoin tai ajatuksin osaa Suureen Suruumme!!






perjantai 30. toukokuuta 2008

Huomenna...

Huomenna meillä on edessämme elämämme pahin ja raskain päivä...
Rakkaan esikoispoikani siunaustilaisuus alkaa kello 11.00.
Pelolla odotan huomista päivää, -voin vain toivoa ja rukoilla, että Taivaan Isä antaa voimia ja kannattelee kaikkia meitä poikani rakkaita ja läheisiä...


Tämän kauniin enkelipatsaan äitini osti minulle.

Kaikille teille jotka huomenna vietätte omien lastenne kevätjuhlia, valmistumista yms.
Oikein paljon Onnea!

torstai 29. toukokuuta 2008

Kiitos ihanat ihmiset...

Kyyneleet silmissä olen lukenut jättämiänne kommentteja. Tiedän, ettei tällaisella hetkellä oikein ole sanoja, mutta niin kauniisti olette kirjoittaneet, -myötäeläneet surussamme.
Jokainen sana, kirjoitettu tai kirjoittamatta jätetty. Jokainen rukous. Jokainen ajatus ja huokauskin joka siellä näyttöruutujen toisella puolella on meille annettu ja tarkoitettu ovat varmasti osaltaan kantaneet meitä tässä suuressa surussa ja tuskassa...


Eilen sain hiukan pahan mielen kun työterveyslääkärini soitti, kysellen onko akuuttipsykiatrian poliklinikalta kuulunut mitään (ei siis edelleenkään ole...). Tiesin erään työkaverini soittaneen hänelle, mutta kun lääkärini sanoi, että minua odotetaan kovasti töihin, niin tuli tunne, että enkö saisi edes haudata rakkaan lapseni ennenkuin minun tarvitsee edes ajatella töihin paluuta...

Eilen iltapäivällä olimme saattamassa rakasta esikoistani sairaalan kappelista hautausmaan kappeliin. Meitä oli viisi autoa ja 14 läheistä ja ystävää.

Siellä valkoisessa arkussa rakkaamme lepäsi, en voinut kuin silittää arkun silkkistä pintaa...
En saa nähdä, en koskettaa... En enää koskaan... (toinen kujettajista sai tietämättään oloni erittäin pahaksi, kun kätellessään totesi, että on niin pahannäköinen ettei voi katsoa,(sanoin heti hänelle, etten halua kuulla enempää.) -tiesimme sen, hautaustoimiston rouva oli sanonut, että katsomista ei suositella. En minä olisikaan haluanut katsoa, ymmärrän että vakava onnettomuus sekä ruumiinavaus ovat tehneet tehtävänsä.... En vain olisi toivonut joutuvani kuulemaan niitä sanoja tämän kuljettajan suusta sillä hetkellä... Minä haluan muistaa rakkaan poikani sellaisena kuin hän oli eläessään, ilosena ja nauravana....)



Ota hänet vastaan.
Meillä on niin ikävä.
Ota hänet vastaan,
murheellisten ystävä.

ota hänet vastaan,
silta yli pimeyden.
Ota hänet vastaan,

syli rakkauden.

Tämän Anna-Mari Kaskisen tekstin halusin meidän hautavihkon nauhaan.


Lauantai tulee olemaan elämäni pahin päivä, kun saatamme rakkaan esikoiseni hänen viimeiselle matkalleen. En osaa edes kuvitella miten siitä päivästä selviän.
Järjen tasolla yritän saada itseni ymmärtämään ettei lapseni palaa, häntä ei enää tässä elämässä ole, mutta tunteen tasolla tuntuu, ettei tämä voi olla totta...




tiistai 27. toukokuuta 2008

Taas vähän päivitystä...

Tänään olen pystynyt hoitamaan hiukan omia asioitani, -rakas, ihana äitini tukenani.
Kävin työpaikalla hakemassa kaapistani muutamia vaatteita sekä sateenvarjon (siltävaralta jos lauantaina sataa). Ilmoitin tekstiviestillä, että olen tulossa käymään alakerrassa (siellä ovat pukuhuoneet ja sinne pääsen avaimella alakautta). Ilmoitin myös etten tule yläkertaan (en pysty kohtaamaan lapsia, en halua, että näkevät minut tässä kunnossa, itkevänä ja surullisena, -heidän kanssaan kun olin kuitenkin aina kaikkea muuta... :) ), ja että jos joku haluaa tulla moikkaamaan niin pikaisesti siellä piipahdan.
Siellä minua oli vastassa suurinosa ihanista ja rakkaista työtovereistani! (kaikkihan päiväkodissa eivät voi tulla, sillä joidenkin täytyy jäädä lasten kanssa.) Voi kuinka hyvältä tuntuivatkaan työkavereiden lämpimät, lujat ja pitkät halaukset. :) Ei siinä
ollut -eikä tarvittu sanoja, oli vain pitkä ja luja halaus...
En tiedä käykö kukaan työtovereistani täällä sivuillani, mutta jos joku käy, niin kertoohan eteenpäin: Olette kaikki niin ihania ja rakkaita. Tiedän teidän ajatuksissanne rinnallani kulkevan tukien ja voimia toivoen, -Kiitos!

Myös hautajaisiin jaksoin tänään ostaa vaatteet ja kengät. Ja vielä iltapäivällä kävin parturissa (jonka mies oli minulle aiemmin tilannut). Sielläkin äiti oli mukanani. Parturi on tuttu paikka, myös esikoiseni kävi siellä. Lämpimät halaukset sain sieltäkin.


Huomenna on raskas päivä. Esikoiseni on tuotu Helsingistä tänne oman sairaalamme kappeliin, ja huomenna lähdemme saattamaan kun hänet siirretään hautausmaan kappeliin...

Taas kerran haluan kiittää teitä kaikkia jotka jaksatte ihanilla kommenteillanne tuoda meille sitä välittämistä ja siten myös tukea! KIITOS! Ja kiitos myös teille jotka ette välttämättä kommentoi, mutta varmaankin ajatuksissanne välitätte... =)

sunnuntai 25. toukokuuta 2008

Päivitys...

Tänään on ollut vaikea päivä, siitä huolimatta aamulla katselin kuvista uudemman esikoisen kuvan lipaston päälle. Tuossa mikä nyt oli ollut, hän oli hyvin nuori. Katselin kuvia koneelta ja itkin...
Eräästä kuvasta -jossa nämä lähimmät ystävänsä ja tyttöystävä toivat hänelle kynttilöin koristellun makkaraperuna"kakun" (luitte oikein; laatikossa oli makkaraperunat, päällä teksti "onnea pikku prinsessalle" ja kynttilöitä) rajasin kasvokuvan hänestä. Ilme on ihana, yllättynyt ja huvittunut nauru, -mutta siinä hän oli niin itsensä näköinen... Ja kuva oli o
tettu vain vajaa kuukausi ennen hänen poismenoaan. Otin sen ulkoa päin kun hän tuli avaamaan ovea kun ystävänsä soittivat ovikelloa (olin silloin itse pihatöissä).

Äitini on ollut tänään kanssani. Kävimme vähän kävelyllä ja kieloja keräämässä. Olen niin ahdistunut ja tärisen sisäisesti että tuntuu kuin ei jalat kantaisi... Mutta jotakin on pak
ko yrittää, en voi jäädä makaamaan ja itkemään...

Tänään ensimmäinen Ystävä otti tekstiviestitse yhteyttä. Ei minulla paljon ystäviä olekkaan, mutta eräs pitkäaikainen Ystävä keski-suomesta laittoi viestin ja kysyi jaksaisinko jutella jos hän jonakin päivänä soittaisi. Hän ymmärsi kun vastasin etten tiedä onko minusta siihen. Rukoilee puolestani ja on ajatuksin tukenani. Eräästä asiasta lupasi myös kysellä muulta taholta. Kiitos Erja Sinulle, et tiedäkään kuinka arvostan sitä, -ensimmäinen, vähäisistä ystävistäni joka uskalsit virallisten surunvalittelujen jälkeen ottaa yhteyttä ja kysyä jak
sanko jutella. En millään tavalla tarkoita tätä pahalla niitä muita tuttuja tai ystäviä kohtaan!! En vastaavassa tilanteessa itsekkään osaisi/uskaltaisi kohdata tai ottaa yhteyttä äitiin joka on menettänyt lapsensa... Ihailen tämän ystäväni rohkeutta kun uskalsi minua lähestyä.

Kävimme tänään miehen kanssa onnettomuuspaikalla, veimme kynttilän. Ensimmäistä kertaa sen yön jälkeen jolloin poikani löysimme. Oli paljon kynttilöitä ja kukkiakin. Poikani ystävät olivat aiemmin vieneet puolestani kynttilän ja kielokimpun, kun en itse pystynyt menemään.
Sydäntäni puristi ja tärisin, mutta itkua ei tullut... Olen kyllä aamupäivällä itkenyt niin paljon, etten olisi varmaan jaksanutkaan. Aamut ovat kaikkein pahimpia, kun herään siihen totuuteen, ettei poikaani enää ole...


Minun viimeaikaiset lukemiseni ovat olleet Anna-Mari Kaskisen kirjat, Pia Perkiön kirja sekä Raamattu.




perjantai 23. toukokuuta 2008

Pientä päivitystä...

Päivät kuluvat ja minä elän niiden mukana koittaen jaksaa. Nuorimmaisen poikani tähden yritän olla niin "normaali" kuin tässä tilanteessa on mahdollista. Tiedän hänen miettivän ja pelkäävän äidin jaksamista. En halua hänelle yhtään ylimääräistä murhetta. Olen jotenkin aivan turta, enkä edelleenkään uskalla ajatella ja muistella asioita. Kaikki tekee niin kipeää.
En ole vieläkään saanut apua psykiatrian poliklinikalta. Odotettava vain on, haluaisin niin puhua ammatti-ihmiselle. En tiedä koska pitäisi mennä töihin, -läheisen kuolema ja suru kun eivät ole sairauksia eikä niiden takia kirjoiteta sairaslomaa...
Mietin vain, että miten jaksan hoitaa lapsia kun juuri olen omani menettänyt.


Toissapäivänä tapasimme papin. Halusin Pekka-papin, joka on Vivamon pappi ja ollut esikoisen kerho- ja kouluaikana kevät- ja joulukirkkojen pappina. Hän oli myös yksi esikoisemme rippipapeista. Aivan ihana ihminen. Hän on -varmaan joillekkin tutun Anna-Mari Kaskisen mies-. Minun kuopukseni ja heidän poikansa ovat samanikäisiä ja käyneet esikoulua ja ala-astetta yhtäaikaa. Olleet kavereita silloin.
Papin kanssa kävimme läpi esikoisen elämänkaarta ja hän kyseli asioita jonka pohjalta tekee muistopuheensa. Niin raskasta oli kun siinä pöydän ääressä istuimme ja juttelimme (olimm
e yhdessä; minun avomieheni, poikani, ex-mies ja hänen avovaimonsa). Mietin, että en ikinä olisi voinut kuvitella miltä tuntuu järjestää oman lapsen hautajaisia... Toki me hiukan hymyillenkin muistelimme joitakin asioita esikoisesta.

Eilen lähdin veljen vaimon ja siskon kanssa käymään Ainolassa. Väkisin oli vain lähdettävä, kun toiset haluavat tällä tavalla auttaa. En voi sanoa siitä nauttineeni, mutta olihan se vaihtelua. Ja mietin, että poikanikin toivoisi minun lähtevän ja yrittävän jatkaa mahdollisimman normaalia elämää.

Eilen kävi myös poikani ala-asteen opettaja (oli kaikki kuusi vuotta). Hän on aina pitänyt kovin pojastani ja halusi tulla tuomaan surunvalittelu kukkia. Hän itki ja kauhisteli miten tällaista voi tapahtua. Minä en pystynyt itkemään, itseasiassa minulle jäi hiukan pahamieli. Kyllä minä tiedän, ettei ihmisillä ole sanoja tällaiseen tilanteeseen, mutta se itku, voivottelu ja kauhistelu vain pahensi minun oloani... Toki silti olen äärimmäisen iloinen, että hän tuli ja muisti.

Tänään kävimme veljen vaimon kanssa tilaamassa meidän hautavihkon. Sinistä ja valkoista tulevat meidän kukkamme olemaan. Käyn vielä ensiviikon alussa viemässä muistotekstin, joka on Anna-Mari Kaskisen eräästä sanoituksesta viimeinen säkeistö, -sen haluan surunauhaan.

Nyt on äitini ollut kanssani täällä jonkinaikaa ja odottelee, että lähdemme vähän ulos.
Mentävä vain on, -kevät on kauneimmillaan ja minun rintaani puristaa suurin suru ja ahdistus. Saatamme rakkaan esikoisen haudanlepoon 31.5. Kevätjuhla päivä, -monelle onnen ja ilon päivä, -meille jotain aivan muuta...


Voikaa hyvin te kaikki ihanat ystävät jotka olette jaksaneet ajatella, kommentoida ja siten kantaa meitä surumme keskellä. Lähetän teille lämpimiä ajatuksia ja halauksia.

tiistai 20. toukokuuta 2008

Maailma ei pysähtynyt...

...vaikka minun elämäni tuntuukin pysähtyneen. Aurinko nousee ja laskee, bussit kulkevat, kaupat ovat auki jne.
Viikko on kulunut esikoiseni poismenosta ja minä olen vielä jotenkin shokissa ja turta.
Järjen tasolla yritän tätä jotenkin ymmärtää ja koitan miettiä, että vaikka kuinka kyselisin MIKSI tai ajattelisin että olisi vaikka vain loukkaantunut -niin se on turhaa. En niihin koskaan tule vastausta saamaan. Mikään ei tuo poikaani takaisin. Ja jos jään kyselemään ja jossittelemaan en pääse itse eteenpäin. Tunnetasolla en uskalla ajatella, muistella, käsitellä tätä asiaa. Pelkään sitä tunteiden voimakkuutta ja kuinka kipeää ne tekevät. Itku ei ole kunnolla tullut... Eihän minun siitä pitäisi huolta kantaa, tiedän sen tulevan, eikä sen loppumisesta ole tietoakaan. Minun rakkaan poikani oli aika mennä, se oli Korkeimman käsissä. Ja kuten eräs ystäväni sanoi: "Parhaat otetaan täältä aina ensin pois."


Olemme ex-miehen ja hänen avovaimonsa kanssa järjestäneet hautajaisia. Minulla on ollut äitini tukena kun mies ei ole töiltään ehtinyt. Hän kyllä pitää huolen että syön; tekee ruuan ja jopa paloittelee sen minulle.
TEIDÄN KAIKKIEN lohduttavista ja kauniista sanoista ja rukouksista on ollut minulle apua! On ihmisiä -täysin tuntemattomia, jotka ottavat osaa ja myötäelävät suuressa surussamme. Miten koskaan voin teitä kyllin kiittää... Jokaikiselle teistä, yhdessä ja erikseen lähetän kauniin ja lämpimän kiitoksen, -tuntekaa se sydämissänne.


Kuopuksemme on saanut ammattiapua ja esikoisen tyttöystävä sekä muutama hyvä kaveri ovat hakeneet häntä mukaansa, on viettänyt heidän luonaan öitäänkin. Myös minua nämä nuoret omalla tavallaan "kannattelevat". On ihanaa nähdä kuinka kuopus nauttii heidän seurastaan.

Minä itse kävin tänään lääkärillä. Työterveyslääkäri joka on minua auttanut hoidon alkuun silloin masennusteni aikana. Ei vain ollut helppoa hänelle puhua kun näin kuinka häntä itketti ja pyyhki silmiään... Hän oli laittanut lähetteen akuutti-psykiatrian poliklinikalle, ja kun sieltä ei mitään ollut kuulunut, niin lääkärini soitti sinne ja selvisi, että lähete oli unohtunut kiireessä... Ikävää, mutta inhimillistä.
Ihan voimaton en ole ollut; tein pienen "reklamaation" sairaalamme päivystyksen ylihoitajalle ja kerroin miten olimme kokeneet sen kriisiavun silloin onnettomuus yönä ja seuraavana päivänä -se ei ollut sitä mitä oli sanottu... Ja kerroin myös ettei tieto sairaalassa ollut kulkenut eteenpäin; onnettomuusyönä kerroin hoitajille, että keskiviikkoaamuna minulla olisi olkapää leikkaus, ja pyysin ilmoittamaan tilanteen ja etten ole tulossa. Keskiviikko aam
una minulle kuitenkin soitettiin, että odotamme sinua leikkaukseen...
Ihan turhaahan tuo itseni kannalta oli, eihän mikään muuta meidän tilannettamme. Mutta pyysin heitä tarkistamaan toimintaohjeet sellaisiksi, että kaikki ne tietävät ja niitä noudattavat. En toivo kenenkään tuossa tilanteessa olevan omaisen joutuvan kokemaan samaa.

Tänään veimme hautaustoimistoon poikamme vaatteet -haluamme että hänet puetaan omiin vaatteisiin joissa hän viihtyi. Meille kerrottiin, että oma tyyny ja peitto on myös mahdollista tuoda. Sen minä tein. Sinä päivänä kun poikani illalla lähti tyttöystäväänsä viemään olin vaihtanut puhtaat lakanat hänelle. "Hyvää yötä" hän sanoi ja halasi.... Lähti -ja nukkui ikiuneen eikä omaan sänkyyn ja oman peiton alle saanut enää palata. Mukaan arkku
un menee myös lapsuuden rakas nalle sekä pikkuveljen tyttöystävänsä kanssa veljelleen syntymäpäivänä antama pieni sydänkortti, -se oli pikkuveljen toive.

Vielä alku sanoihin palatakseni, maailma siis menee eteenpäin ja minä sen mukana. Hetki kerrallaan. Aamuisin on todella raskasta herätä siihen todellisuuten ettei rakasta esikoistani enää ole. Illan tullen ahdistus lisääntyy, -ei ole poikani kiertämässä käsiään ympärilleni ja sanomassa hyvää yötä. Hän oli pitkä ja harteikas, isomies -äidin pikkupoika- ja tunsin "hukkuvani" hänen halaukseensa (vaikken itsekkään mikään pieni ole). Me aina poikien kanssa halasimme kun sanoimme hyvää yötä, ja minä painoin suukon otsalle tai hiuksiin...
Nyt voin tehdä sen enää toiselle...






torstai 15. toukokuuta 2008

NIIN SUURI JA LÄMMIN KIITOS...


Minulla ei ole sanoja joilla teitä kaikkia ihania ihmisiä voisin kiittää, -voimani ovat ehtyneet ja shokissa olen yhä!
Ottakaa vastaan särkyneen sydämeni raunioista nouseva kiitos! TE kaikki, niin "tutut" kuin tuntemattomatkin olette jaksaneet jättää meille kauniita sanoja, -se tuntuu aivan
uskomattomalta...
Teidän lohduttavien kommenttien lisäksi meillä täällä on onneksi toisemme, kaikki läheisemme jotka omassa surussaan jaksavat tukea myös meitä vanhempia ja pikkuvel
jeä. Me kaksi uusperhettä; minä sekä ex-mieheni uuden perheensä kanssa saimme kuulla kriisihoitajalta sanat: "Minä olen ylpeä teistä". Kun meillä on niin hyvät ja läheiset välit, -ne olivat sitä jo ennen tätä surua! Se on yksi meidän voimavaramme!
Kaikki tekee vielä niin kipeää, etten uskalla ajatella ja muistella. Myönnän ottavani lääkettä jaksaakseni romahtamatta... Enkä halua kuulla yhtään poikkipuolista sanaa tästä asiasta, en keneltäkään! Moni sen tuomitsee ja sellaista minä en nyt tarvitse. Pelkään sitä kun shokki on
ohi, -kuinka romahdan... miten kestän, selviän, jaksan....
Haluaisin kirjoittaa tuntojani, -kirjoittaminen joskus vaikeiden masennusten aikana o
li jonkinlaista terapiaa. Mutta nyt en tiedä pystynkö vielä... -koskaan....
En tiedä miten toimia, miten jaksaa jatkaa eteenpäin. Surutyö ei ole vielä edes alkanut.


Eilen mieheni lähti kanssani käymään täällä . Tämä paikka jossa kappelin lisäksi sijaitsee myös Hiljainen niemi, on ollut minulle jo n. kymmen vuotta sitten tärkeä paikka.
Hetken ajan olin yksin ja sain rukoilla ja itkeä...



Hiljaisen niemen rannalla, ristin juurella istuin, itkin...
Tänään menemme äidin ja siskon kanssa tuonne samaiseen paikkaan. Miehellä on työmenoa, -onneksi- saa hänkin hetken muuta ajateltavaa. Hän on pitänyt meistä niin hyvää huolta!! Pelkään miten selviän kun hän ensiviikolla palaa töihin...
Hiljaisessa niemessä saamme äidin ja siskon kanssa yhdessä itkeä ja rukoilla.
Tonilla on nyt kaikki hyvin, hän on Taivaan Isän hellässä huomassa, mutta me rukoilemme voimaa itsellemme ja toisillemme jaksaaksemme jatkaa elämäämme, suuresta tuskasta huolimatta.

Läheiset ystävät ovat muistaneet meitä kukin, adressein ja tämän ihanan enkelin oli eräs ystäväni käynyt onnettomuutta seuranneena seuraavana iltana tuomassa orvokkiruukkun reunalle, -joka portin pielessämme on...

VOIKAA HYVIN RAKKAAT IHMISET SIELLÄ RUUTUJEN TOISELLA PUOLELLA.
VIELÄ KIITOS MYÖTÄELÄMISESTÄ JA KAUNIISTA LOHDUN SANOISTA. TULEN LUKEMAAN NIITÄ VIELÄ MONTA KERTAA!
PITÄKÄÄ HUOLTA ITSESTÄNNE JA TOISISTANNE!

LÄMMÖLLÄ JA RAKKAUDELLA KIITTÄEN, TITTI SEKÄ MUUT OMAISET.

tiistai 13. toukokuuta 2008

Blogini hiljenee...

Perhettämme on kohdannut suurin suru, mitä voi.
Olen menettänyt rakkaan esikoispoikani. Hän menehtyi viimeyönä auto-onnettomuudessa.
Lähdimme yöllä etsimään kun häntä ei kuulunut kotiin, ja löysimme pahoin romuttuneen auton metsästä.
Olen täysin shokissa, siksi pystyn nyt tämän tänne kirjoittamaan. En tiedä mitä tapahtuu ja miten selviän kun shokki on ohi...
Rukoilen Taivaan Isältä voimia jaksaa ja selvitä -päivä kerrallaan.

maanantai 12. toukokuuta 2008

Kukkia...

Tällaisen suuren ja upean amppelin sain eilen pojiltani. =) <3 Kiitos rakkaat pojat!

Esikoisen tyttöystävältä ihanan ruusun. =)


Omalta pihalta norjanangervon oksia maljakossa.


Myös omalta pihalta, lemmikkejä ja kevätkaihonkukkaa.



sunnuntai 11. toukokuuta 2008

Äitienpäivä

OIKEIN IHANAA ÄITIENPÄIVÄÄ KAIKILLE TEILLE!

Kävimme miehen kanssa pyöräilemässä, ja melkein kolme tuntia meni. Tämä kuva siltä reissulta. Nyt mies tekee ruokaa, syömme ja sitten minun vanhempieni luo. Upea aurinkoinen päivä! =)

lauantai 10. toukokuuta 2008

Siivetön enkeli...

Meidän norjanangervo pensaissa kurkisteli tällainen... ;-)

Olen aamusta asti ommellut Tilda enkeliä äidille huomiseksi. Kyllä siinä vain aikaa menee.
Välillä olen pessyt pyykkiä ja vienyt ulos kuivumaan.
Huomasin, -jo laitettuani ompelukoneen pois, että unohdin siivet... No, ne ehdin ompelemaan huomenna.


Mitään ihmeellistä en eilen kirpputorilta löytänyt, mutta ihan kivoja pieniä "löytöjä".
Vanhoja lasten tyynyliinoja, kauniin valkoisen pitsi kesätopin, (ei kyllä mahdu minulle, mutta tarkoitukseni olisi laittaa se joskus makuuhuoneen seinälle, -sitten kun mies on tehnyt kauan haaveilemani remontin siellä...) sekä vanhan Bach`in nuottivihon. Nuoteista en ymmärrä mitään, en osaa soittaa eikä minulla ole mitään millä soittaisi, mutta tuosta tulee kaunis sisustus-lisä. Ehkä laitan sen taulun kehyksiin.




perjantai 9. toukokuuta 2008

Suuri ja lämmin kiitos...

Sydämestäni haluan kiittää teitä ihanat ihmiset kaikista kommenteistanne, tsemppauksesta, halauksista, yms. Ette arvakkaan kuinka paljon ne minulle merkitsevät!


Minä lähden äidin kanssa käymään kirpparilla, -jotenkin en nyt saa mistään "kiinni" täällä kotona. Kunpa löytäisin jotakin kivaa... Kuten moni teistä tietää, ei se löytö kirpputorilta tarvitse olla ihmeellinen, ja siitä voi silti tulla todella hyvä mieli. Sitä hyvää mieltä minä tarvitsisin nyt.

torstai 8. toukokuuta 2008

Lääkärissä käyty...

En sitten pystynyt menemään töihin tänään, vaikka sitä kovasti toivoin. Yö oli huono ja päänsärky aamulla melkoinen... -muusta olosta puhumattakaan!
Olen vain yrittänyt jaksaa -ja kuten lääkäri sanoikin, niin hienosti olen jaksanut. Mutta nyt pääsi itku ja lääkäri totesi masennuksen puhjenneen uudelleen (tunsinhan minä oireet, mutta en vain halunnut myöntää sitä itselleni). Ilmeisesti tämä särky, huonosti nukutut yöt, pitkä odotus ja epävarmuus ennenkuin leikkaus varmistui, ovat osaltaan edesauttaneet tätä! Lääkitystä nostettiin (estolääkityshän minulla on koko ajan) ja tämä lääkäri kirjoitti loman leikkauspäivään asti.
Olen halunut pitää tämän blogini suht positiivisena, joten en ala täällä sen enempää tuntojani purkamaan (ainakin yritän...).
Kävin töissä, halasin ja suukotin ihanat pikkuiset jotka juosten ja nimeäni huutaen t
ulivat luokseni kun pääsin portista sisään. Hammasta purren yritin olla itkemättä, -voi kuinka mielelläni olisinkaan ollut siellä heidän kanssaan. Sisälle päästyäni tuli itku; ihanat työkaverini jaksoivat lohduttaa, tukea ja tsempata!
Tiedänhän minä tästä selviäväni, mutta nyt vain kaikki tuntuu niin vaikealta ja mustalta...
Yritän jaksaa edes ompelutöitä tehdä niin pysyn ehkä vähän "kuosissa". Kotityöt rempallaan, mutta ennen leikkausta yritän jaksaa kunnolla imuroida, pestä lattiat ja tehdä muut sellais
et. Käsivarteen ja olkapäähän sattuu niitä tehdessä, mutta kunhan leikkauksesta olen toipunut, niin eiköhän taas nekin hommat suju!
Huh kun tämä on nyt pelkkää valitusta ja kirjoitus koskee vain särkyjäni ja tulevaa leikkausta... No, ne nyt ovat tällä hetkellä päällimmäisenä ajatuksissani... Eiköhän tämä tä
stä muutu!
Vähän kuitenkin iloa; muutama Tilda enkeli joita tänä aamuna puutarhassa kuvailin.



Nyt otan itseäni niskasta kiini; suljen oven takanani, yritän unohtaa hetkeksi tekemättömät kotityöt ja lähden luontoon kävelemään.

keskiviikko 7. toukokuuta 2008

Sataa sataa ropisee...

Blogi-lista on kokenut muutoksen ja minä olen ihan uunona.... Kestää hetken ennenkuin silmä tottuu!
Minulla on lakanapyykki ulkona kuivumassa ja vettä tulee oikein kunnolla... Sitä on luonto kaivannutkin, mutta minun pyykkini kyllä ei! No, huuhdelkoon kevätsade ne nyt vielä, en viitsi mennä itseäni sinne kastelemaan.

Jäin eilis aamuna kotiin, noin neljän tunnin yöunien jälkeen... Soitin töihin, että käsisärky on taas valvottanut. Lupailin yrittää mennä huomisaamuna, mutta epäilenpä ettei sellaista ihmettä tapahdu, että särky yht`äkkiä lakkaisi. Reilun vuoden olen vaihtelevasti tästä särystä kärsinyt, ja joitakin sairaslomia lukuunottamatta jaksanut sinnitellä töissä. Siksiköhän tämä on niin voimakkaasti mielialaani vaikuttanutkin!?! Nyt kun leikkauspäivä lähestyy (ja myös jännittää kovasti, sillä minua ei ole koskaan nukutettu...) , niin kai sitä jotenkin antaa itselleen luvan oikeasti tuntea kunnolla sen säryn ja kurjan olon, -tähän asti on vain yrittänyt jaksaa.

Tänä aamuna mies auttoi minua puutarhassa. Minä kun en ole pystynyt/jaksanut siihen juurikaan paneutua.
Hän käänsi kasvimaan, johon vielä lisäämme myöhemmin multaa. Jonkin verran häärin siinä mukana, ja vaikka se sielulle ja mielelle tekikin hyvää, niin käsivarrelle ei... Mutta pakko minun on jotakin saada tehdä, -riittää että sisälläkin on kotityöt hiukan retuperällä tämän käden takia...
Takana vasemmalla näkyy luultavasti talvisipulia... En ainakaan keksi/muista mikä muu sieltä voisi
versojaan nostella. Niiden oikealla puolella jotakin kukkaa, jota viimevuonna sinne istutin. En tietenkään muista, enkä löydä muistiinpanoistani mitä se on, mutta en myöskään tiennyt sen olevan vähintään kaksivuotinen... Minä olen tällainen "sunnuntai-puutarhuri", istuttelen ja kylvän yhtä sinne ja toista tänne, enkä muista mitä... ;-)
Tässä näkyy etuoikealla oregano eli mäkimeirami sekä ruohosipulia.

Lipstikka on yksi suosikeistani! Tein viimeviikolla kauniin vihreän kasvissosekeiton johon kaupasta ostettujen fenkolin, varsisellerin, ja perunan lisäksi laitoin omasta pihasta juuri lipstikkaa, mäkimeiramia, ruohosipulia sekä myös nokkosta! =)

Kasvimaani on tonttimme melko varjosessa nurkkauksessa, joten siitä -sekä tämän puutarhurin vähemmän vihreästä peukalosta- johtuen ei siellä tuo sato ole kovin suuri.
Ja etanat/kotilot -mitä ne ilkimykset nyt sitten ikinä ovatkin- popsivat mielellään sen vähäisenkin...
Siksipä mies laittoi minulle talomme takapihan yhdella seinustalle paikkoja joihin voin kylvöksiäni tehdä. Portaikkoon (joka on miehen tekemä) tulee joitakin ruukkuja (en vielä tiedä mitä niissä kasvatan) tuo
hon suureen kukkalaatikkoon (myös miehen tekemä) luultavasti kesäkurpitsan taimet -jotka ovat sisällä kasvaneet pitkiksi ja honteloiksi.... :( Ja tuon vasemmalla näkyvän kehikon (oli täällä puuliiterin seinustalla kun aikoinaan muutimme) juurelle ruukkuun papuja ja kehikkoon kasvamaan. Eivätpä ole heti etanat kimpussa.

Viikonloppuna pitäisi kylvää näitä sekä joitakin viimevuotisia siemeniä. Keskiviikkona on olkapään operaatio, enkä yhtään tiedä kuinka pian olen siinä kunnossa, että jotakin pystyn tekemään.

sunnuntai 4. toukokuuta 2008

Tuliaisia ja tulppaaneja...

Nuoret toivat tuliaisia Linnanmäki reissultaan! =)
Toblerone menee käyttöön, mutta kaunis tikkari saattaa jäädä syömättä. Tai no... ehkä joskus kun makean himo käy ylivoimaiseksi eikä muuta ole, niin saatan raaskia sen syödä... ;-)


Istutin viime syksynä neljää erilaista vaaleanpunaista tulppaania takapihan perennapenkkiin.
Ensimmäiset ovat aukaisseet nuppunsa... Vaaleanpunaisia nämä eivät kyllä ole, vaan oranssinpunaisia! : (


Minun matalapaineeni on jatkunut, enkä siten ole oikein mitään järkevää saanut aikaiseksi.
Olen tässä viimepäivinä pähkäillyt syitä tähän alavireeseen, -ja jonkinlaiseen tulokseenkin tullut. Monen pienen asian summa ja kun luonne on tämä mikä on, niin jossakin vaiheessa ne muuttuvat niin suureksi vyyhdiksi, että selvittäminen ei olekkaan ihan helppoa...
Reilun viikon kuluttua on olkapää leikkaus, -sen jälkeen sairaslomalla on varmaan aikaa selvittää mieltään ja päätään... Toivon niin!

lauantai 3. toukokuuta 2008

Kevät päivä yksikseni...

Nuoret lähtivät päivällä Lintsille ja mies on taas kerran tuttavan rakennuksilla...
Olen tässä parina päivänä kokannut, leiponut ja hössöttänyt, -emo minussa on taas ollut elementissään... ;-)
Molemmat miniä-kokelaat ovat olleet sekä vielä kuopuksen yksi kaveri. Tänään päätin nauttia ihanasta päivästä harrastaen lähialue-matkailua pyörän satulassa! =)
Aivan uskomattoman lämmin ja upea päivä. Luonto vihertää ja linnut laulava
t.

Söin hetki sitten pastaa, ja sillä on usein minuun sellainen vaikutus että "menee jäseniin" ;-)
Otan lehden ja lepäilen hetken....


torstai 1. toukokuuta 2008

Vapun jatkoa...

Meidän vappumme sujui rauhallisesti kotona, syömisen (ja vähän myös juomisen) merkeissä.
Esikoinen oli Hangossa, jossa tyttöystävänsä on työharjoittelussa (ovat juuri nyt matkalla tänne, kun tyttöystävällä alkoi vapaa) ja kuopus kera tyttöystävänsä ja kahden kaverinsa kanssa
viettivät eilisiltaa meillä.
Mies grillasi ja minulle jäi salaatin teko sekä pöydän kattaus.

Tänään kävimme vanhempieni luona simalla ja tuoreilla äidin tekemillä munkeilla... nammm...
Oli mukavaa olla kaikki taas kerran yhdessä; siskoni ja veljeni perheineen olivat siis myös.
Hiukan ikävä alku oli tällä vappu-herkuttelullamme... Kun me nousimme autosta, niin
kuopuksen sormet jäivät minun sulkemani auton oven väliin...
Poikaa sattui todella paljon (myös äitiä, -mutta sydämeen). Voin arvata, että hammasta purren yritti olla itkemättä (vaikkemme aikoinaan heidän isänsä kanssa opettaneetkaan heitä tyyliin:"pojat eivät itke" -meillä SAI itkeä) Itku pääsi vasta siinä vaiheessa kun minä itkin pahoillani, aiheuttamastani vahingosta. Talutimme hänet pahimman vaiheen jälkeen sohvalle lepäämään, sillä nuorta miestäni alkoi pyörryttää. Kahden sormen puhdistusta, lepoa, laastaria ja särkylääkettä, -niin jonkin ajan kuluttua hän "tokeni". Siinä hääräsi ja hoiti niin äiti, tyttöystävä kuin mummikin... =) Mietinpä jälkeenpäin, että onneksi me olimme ensimmäisinä mummilassamme, -jos siinä olisi vielä häärinyt siskoni ja veljeni vaimo (joka on kuopuksen kummitäti) niin mitähän siitäkin sopasta olisi tullut... ;-)
No, jokatapauksessa, -nuorimies on kunnossa. On jo jonkinaikaa ollut tyttöystävänsä ja kaveriensa kanssa jossakin... Kebabille sanoivat menevänsä kun kaverit tulivat hakemaan.
Rumalta näytti nuoren miehen nimetön ja keskisormi, -ja jos ei kynsi irtoa (toivottavsti ei) , niin mustaksi varmaankin väri vaihtuu jossakin vaiheessa.... :(

Nyt vihdoinkin ehdin vastaamaan Lissun sekä Jaanan antamaan haasteeseen.
(anteeksi rakkaat blogi-ystäväni kun tämä kesti....)
Haasteen lomaan sai laittaa kodista löytyviä keltaisa asioita...


MONTAKO BLOGIVIESTIÄ OLET KIRJOITTANUT BLOGIISI?
Hmmm. Jos oikein blogiani luen niin niitä on 54 kappaletta...

MIKSI ALOIT KIRJOITTAMAAN BLOGIA?

Vuonna 2006 aloitin Vuodatuksessa blogin, joka sai alkunsa Ihan itse sivuistoilta (jossa oli silloin vielä aikaa viettää.) Nukkekoti harrastuksesta se kaikki alkoi.
Vaihdoin Blogiani koska Vuodatukseesa oli usein ongelmia. Myös blogin tyyli ja aiheet ovat jonkin verran vaihtuneet.

Tässä kuvassa joskus aikoinaan kirppikseltä ostamani keltainen mariskooli, josta otin selvää, ja sain tiedokseni, että tätä ei ole tehty myyntiin, vaan on koe-erä. Ja tämän on mahdollisesti ollut jonkun Nuutajärven henkilökunnasta olevan henkilön, -joka jostakin syystä on tästä luopunut ja se on päätynyt kirpputorille....




MILLÄ NETTISIVUILLA KÄYT KUN OLET NETISSÄ?
Blogilista (ja monta ihanaa blogia) on se pääsääntöinen paikka jossa käy
n ! Joskus harvoin kun aikaa on, niin käyn joissakin sisustus-nettikaupoissa.

Lisää ns. keltaista väriä; joitakin kirjoja...


ONKO SINULLA OMAA KOTISIVUA?
Ei kotisivua, vain tämä blogi.

Keltainen viinilasin jalka...

OSAATKO PUHUA MUITA KIELIÄ KUIN ÄIDINKIELTÄSI?
Ikävä kyllä en!!!

Kuva keittiön astiakaapista.


MITÄ OHJELMIA SEURAAT TV:STÄ?
En säännöllisesti mitään. Sisustus- ja puutarha ohjelmat ovat suosikkejani, mutta katson myös Salkkarteita, Sydänjäätä ja Lehmänvuosi ohjelmaa, jos satun olemaan tv:n ääreesä niiden tullessa. Ja montaa muuta ohjelmaa....

Pihalta keräämäni vappukukat.


HISSI VAI PORTAAT?
Vaikka ylipainoa onkin, niin siitä huolimatta valitsen aina portaat! ;-)

ONNEN TAI EPÄONNEN NUMEROSI?
Oikeasti minulla ei sellaisia ole, mutta joskus nuoruudessani kuvittelin, että epäonnennumeroni on 13 ja onnen numeroni 7... Mitään selitystä ei näille ole, eikä minulla enää nykyisin ole mitään onnen- tai epäonnennumeroita!

Kirpputorilta ostamani patsas, jonka kiilto häiritsee... Mutta patsaan herttaisuus korvaa sitä jonkin verran.



Tätä kirjoittaessani esikoinen ja tyttöystävänsä tulivat, -ja menivät... Kuopuskaan ei ole kotiutunut, mutta olemme olleet puhelimitse yhteydessä. Toivottavasti rakkaat nuoreni tulevat pian kotiin... Voi näitä lämpimiä kevät päiviä... Arvaahan sen, mitä nämä nuorissa saavat aikaan...

Haasteeseen kuului haastaa vielä kolme bloggaajaa, mutta koska olen huono tällaisissa ja monelle tämä on jo tuttu, niin jätän jatko-haasteen väliin.