Eilen kävimme miehen kanssa tuossa takametsässä kävelyllä ja samalla tarkoituksena vähän katsella josko näkyisi kanttarelleja. Niitä ei näkynyt, mutta sensijaan vadelmia ja metsämansikoita. =)
Kuopuksella on eräs kaveri kesävieraana muutaman päivän ja minä halusin hiukan hemmotella poikia tekemällä heille marjoista piiraan.
Oli ensimäinen kerta Esikoisen poismenon jälkeen kun siihen kykenin. Mietin piirakkaa uunista ottaessani, että jos Esikoinen nyt olisi, niin ottaisi lasin kylmää maitoa ja söisi iiison palan...
Oloni oli niin haikea, vaikkakin olin iloinen, että jaksoin piirakan tehdä. Kuopus kera kaverinsa söivät kyllä hyvällä halulla!
Olen hiukan yrittänyt hypistellä ja tutkia kankaita, pitsejäni yms. Toivon, että jonakin päivänä jaksaisin aloitella jotakin ompelua...
Tänään olen haikeita ja vaikeita kyyneliä vuodattanut...
Ei tätä menetystä voi ihmismieli käsittää... Sitä on, toimii ja tekee sen minkä jaksaa. Ulospäin kaikki ehkä näyttää "normaalilta", mutta olen miettinyt että kukaan ei voi ikinä kuvitella mitä sisälläni kaikenaikaa tunnen! Olen itse lähtenyt Lastani silloin onnettomuusyönä etsimään, ja vaikka en häntä pysytnytkään menemään katsomaan, niin tiesin että hän on menehtynyt.
Olen joutunut Lapseni hautaamaan. Lopun elämääni siellä haudalla käyn, tietäen, että siellä maansisällä, mullan alla on Rakas Esikoiseni...
Jokahetki hän on ajatuksissani ja sydämeni huutaa tuskasta. Jokapäivä jokin, pienikin asia jossakin muistuttaa hänestä... Ja kaiken tämän kanssa minun pitäisi oppia loppu elämäni elämään...
Ainoa lohtuni on, ettei Esikoiseni tunne tätä surua ja tuskaa, hänellä on nyt hyvä olla.
Taivaan Isä pitää hänestä hyvää huolta, -parempaa kuin mihin minä ikinä olisin pystynytkään...
tiistai 29. heinäkuuta 2008
lauantai 26. heinäkuuta 2008
Helteinen päivä...
Aurinko on hellinyt muutamana päivänä.
Jos elämässäni ei olisi tätä suurta menetystä, niin olisin viettänyt kaiken liikenevän aikani auringossa... Tänä kesänä en ole ollenkaan niin ruskea kuin muina kesinä. Auringonotto ei kiinnosta, -tämän värin pintaani olen saanut ollessani (joskus iltapäivisin) puutarhahommissa.
Auringonotto, -kuten niin moni muukin asia tuntuu aivan toisarvoiselta...
Tänään sain kuitenkin ehkä hiukan väriä pintaan, kun kävimme miehen kanssa Somerniemen kesätorilla...
Vaikka lähdimme jo ajoissa liikkeelle, niin kesätorille saavuimme sen verran myöhään, että jossakin vaiheessa huomasimme myyjien keräilevän jo tavaroitaan. (meillä kun oli pientä kesäajelua ennen tähän varsinaiseen kohteeseemme pääsyä...) En arvannut, että alue on niin suuri, -ja paljon katsottavaa.
Ensin ajattelin, ettei minua varmaankaan jaksa kiinnostaa koko paikka, -mutta ilokseni sain huomata, että pienen hetken taisin jopa pystyä nauttimaan kesätorilla kiertelystä ja sen tunnelmasta....
Mieheni yllätti minut torstaina; tullessaan töistä oli käynyt parturissa ja sanoi minulle, että seuraavana päivänä minulla olisi aika parturissame (ennen Esikoisen hautajaisia kävin viimeksi, -ja sekin mieheni tilaamana) ja myös raidat kuuluisivat tähän "pakettiin". Ensimäinen ajatukseni oli: "Voi ei".... En halua enkä jaksa... Mielessäni manasin, että kunpa olisi kysynyt minulta sopiiko.... No, päätin, että hiukset voin käydä leikkauttamassa, mutta mitään raitoja en nyt kyllä jaksa edes ajatella. Sanoin sen myös miehelleni eilen päivällä puhelimessa kun soittelimme hänen ollessaan töissä (olin huomaavinani äänessään hiukan pettymystä...).
Kun parturiin menin, niin päätin että minulla on oltava sen verran voimia, että jaksan istua myös raitojen laiton ajan, -sillä mieheni tarkoitti hyvää ja halusi piristää minua.
Parturi/kampaamo on meille vakituinen ja siten myös tuttu, -ja "helppo" minun loppujen lopuksi oli siinä olla ja istua. Parturini kyseli vointiani ja sain kertoa hiukan tapahtumia. Tarjottiin juotavaa, -ja jossakin vaiheessa kun kovin yskin (olen saanut pienen kesäflunssan) minulta kysyttiin haluaisinko pastillia...
Nyt vain on totuttelemista tähän "uuteen päähän".... Raitoja tuli aika reilusti, ja kun oma värini (harmaita lukuunottamatta) on melko tumma, niin nyt tuntuu kuin olisin "blondi"...
Ihan hyvä juttu tämä loppujen lopuksi varmasti oli. Peilikuva näyttää oudommalta kuin parin viime kuukauden aikana, mutta ihan ok:lta kai kuitenkin...
Helteestä huolimatta -lämpimiä ajatuksia ja halauksia kaikille Teille. =)
Jos elämässäni ei olisi tätä suurta menetystä, niin olisin viettänyt kaiken liikenevän aikani auringossa... Tänä kesänä en ole ollenkaan niin ruskea kuin muina kesinä. Auringonotto ei kiinnosta, -tämän värin pintaani olen saanut ollessani (joskus iltapäivisin) puutarhahommissa.
Auringonotto, -kuten niin moni muukin asia tuntuu aivan toisarvoiselta...
Tänään sain kuitenkin ehkä hiukan väriä pintaan, kun kävimme miehen kanssa Somerniemen kesätorilla...
Vaikka lähdimme jo ajoissa liikkeelle, niin kesätorille saavuimme sen verran myöhään, että jossakin vaiheessa huomasimme myyjien keräilevän jo tavaroitaan. (meillä kun oli pientä kesäajelua ennen tähän varsinaiseen kohteeseemme pääsyä...) En arvannut, että alue on niin suuri, -ja paljon katsottavaa.
Ensin ajattelin, ettei minua varmaankaan jaksa kiinnostaa koko paikka, -mutta ilokseni sain huomata, että pienen hetken taisin jopa pystyä nauttimaan kesätorilla kiertelystä ja sen tunnelmasta....
Mieheni yllätti minut torstaina; tullessaan töistä oli käynyt parturissa ja sanoi minulle, että seuraavana päivänä minulla olisi aika parturissame (ennen Esikoisen hautajaisia kävin viimeksi, -ja sekin mieheni tilaamana) ja myös raidat kuuluisivat tähän "pakettiin". Ensimäinen ajatukseni oli: "Voi ei".... En halua enkä jaksa... Mielessäni manasin, että kunpa olisi kysynyt minulta sopiiko.... No, päätin, että hiukset voin käydä leikkauttamassa, mutta mitään raitoja en nyt kyllä jaksa edes ajatella. Sanoin sen myös miehelleni eilen päivällä puhelimessa kun soittelimme hänen ollessaan töissä (olin huomaavinani äänessään hiukan pettymystä...).
Kun parturiin menin, niin päätin että minulla on oltava sen verran voimia, että jaksan istua myös raitojen laiton ajan, -sillä mieheni tarkoitti hyvää ja halusi piristää minua.
Parturi/kampaamo on meille vakituinen ja siten myös tuttu, -ja "helppo" minun loppujen lopuksi oli siinä olla ja istua. Parturini kyseli vointiani ja sain kertoa hiukan tapahtumia. Tarjottiin juotavaa, -ja jossakin vaiheessa kun kovin yskin (olen saanut pienen kesäflunssan) minulta kysyttiin haluaisinko pastillia...
Nyt vain on totuttelemista tähän "uuteen päähän".... Raitoja tuli aika reilusti, ja kun oma värini (harmaita lukuunottamatta) on melko tumma, niin nyt tuntuu kuin olisin "blondi"...
Ihan hyvä juttu tämä loppujen lopuksi varmasti oli. Peilikuva näyttää oudommalta kuin parin viime kuukauden aikana, mutta ihan ok:lta kai kuitenkin...
Helteestä huolimatta -lämpimiä ajatuksia ja halauksia kaikille Teille. =)
torstai 24. heinäkuuta 2008
Kesäinen tunnustus...
Olen aivan tyystin unohtanut mainita, että Tarjuska muisti minua tällaisella mukavalla kesä-yllätyksellä.... =)
Olen tästä todella iloinen ja kiitollinen, vaikkakaan minulla ei nyt ole voimia jatkaa tätä.
Lämmin kiitos Tarjuska!
Tässä samalla esittelen myös uudet ihastuttavat puutarha-poponi. =)
Löysin nämä eräästä ns. halpis-kaupasta ja ihastuin oitis.
Enhän minä näitä voi pitää kuin sillointällöin pihalla kuljeskellessani, etteivät likaannu... ;-)
Pitsivarjokin sopisi siihen samaan "hienosteluun"... ;-)
Olen tästä todella iloinen ja kiitollinen, vaikkakaan minulla ei nyt ole voimia jatkaa tätä.
Lämmin kiitos Tarjuska!
Tässä samalla esittelen myös uudet ihastuttavat puutarha-poponi. =)
Löysin nämä eräästä ns. halpis-kaupasta ja ihastuin oitis.
Enhän minä näitä voi pitää kuin sillointällöin pihalla kuljeskellessani, etteivät likaannu... ;-)
Pitsivarjokin sopisi siihen samaan "hienosteluun"... ;-)
tiistai 22. heinäkuuta 2008
Tiistai päivää...
Eilen oli taas "terapia". Niin vaikeaa on sielläkin puhua; jos ei hoitaja kyselisi, niin hiljaa siellä istuisimme. Sanoin, ettei näistäkään käynneistä ole minulle mitään hyöytä ja apua. Hän totesi, ettei mikään poikaani takaisin tuo, mutta hän yrittää auttaa minua, että pääsisin omaan elämäni alkuun...
Hän myös totesi minun "pitävän kantta" itkuni ja suruni päällä. Se on kyllä varmasti totta...
Kun itken, niin yritän saada mahdollisimman pian sen loppumaan, -sillä kaikki ne mitä sillä hetkellä tunnen, tekevät NIIN kipeää...
Hoitaja ehdotti, että jospa vain yrittäisin antaa sen itkun tulla, jatkua, ja kun tuntuu etten enää kestä, niin ottaa vaikka yksi rauhoittava lääke. (Niitä en hautajaisten jälkeen ole syönyt.)
Silti tunnen olevani tilanteeseen nähden jotenkin "liian rauhallinen"...!!??!!
Ehkäpä se on ihmismielen keino "säädellä" tuskaa...
Minua pelottaa kesän ja lomien jälkeen koittava arki... Koulut ja työt alkavat, -ja minunkin pitäisi palata työhön. Kovasti sitä tavallaan toivon, mutta pelottaa miten jaksan siellä muiden lasten kanssa...
Kun syksy ja arki koittaa, niin meillä se ei enää ole ns. "normaali"!! Jokaisena päivänä siitä arjesta, ruokapöydästä yms. puuttuu yksi... Mikään ei ole enää niinkuin ennen, -mutta meidän vain olisi kipuiltava tämän tuskan ja muuttuneen elämän keskellä...
Äitini toi minulle tänään tällaisen vanhan rottinkisen kukkapöydän, -sanoi, että voisin maalata sen valkoiseksi ja laittaa kasvihuoneeseen. Näin varmaan jossakin vaiheessa teenkin. Kuvissa pöydällä joitakin kirpputori löytöjä.
Lämmin ja kaunis kiitos Kaikille jotka olette kommentoineet kirjoituksiani...
On ihanaa että jaksatte sen tehdä, vaikka tämä on vain tätä samaa....
Hän myös totesi minun "pitävän kantta" itkuni ja suruni päällä. Se on kyllä varmasti totta...
Kun itken, niin yritän saada mahdollisimman pian sen loppumaan, -sillä kaikki ne mitä sillä hetkellä tunnen, tekevät NIIN kipeää...
Hoitaja ehdotti, että jospa vain yrittäisin antaa sen itkun tulla, jatkua, ja kun tuntuu etten enää kestä, niin ottaa vaikka yksi rauhoittava lääke. (Niitä en hautajaisten jälkeen ole syönyt.)
Silti tunnen olevani tilanteeseen nähden jotenkin "liian rauhallinen"...!!??!!
Ehkäpä se on ihmismielen keino "säädellä" tuskaa...
Minua pelottaa kesän ja lomien jälkeen koittava arki... Koulut ja työt alkavat, -ja minunkin pitäisi palata työhön. Kovasti sitä tavallaan toivon, mutta pelottaa miten jaksan siellä muiden lasten kanssa...
Kun syksy ja arki koittaa, niin meillä se ei enää ole ns. "normaali"!! Jokaisena päivänä siitä arjesta, ruokapöydästä yms. puuttuu yksi... Mikään ei ole enää niinkuin ennen, -mutta meidän vain olisi kipuiltava tämän tuskan ja muuttuneen elämän keskellä...
Äitini toi minulle tänään tällaisen vanhan rottinkisen kukkapöydän, -sanoi, että voisin maalata sen valkoiseksi ja laittaa kasvihuoneeseen. Näin varmaan jossakin vaiheessa teenkin. Kuvissa pöydällä joitakin kirpputori löytöjä.
Lämmin ja kaunis kiitos Kaikille jotka olette kommentoineet kirjoituksiani...
On ihanaa että jaksatte sen tehdä, vaikka tämä on vain tätä samaa....
sunnuntai 20. heinäkuuta 2008
Vähän päivitystä taas...
Muutamia päiviä on vierähtänyt. En ole oikein jaksanut blogiani päivitellä (tosin olimme kyllä myös nettipimennossa pari päivää) enkä vähään aikaan kuvaillakkaan, mutta aiemmin otettuja kuvia on.
Olimme torstaina Kuopuksen, veljeni vaimon sekä heidän nuorten (he pyysivät meitä mukaan) kanssa viettämässä Helsinki-päivää. Kävimme mm. eläintieteellisessä museossa, kiertelimme kaupoissa, poikkesimme myös Hakaniemen kauppahallissa ja kävimme syömässä. Päivä oli mukavaa vaihtelua, mutta olin silloin illalla sekä vielä seuraavana päivänä todella väsynyt; niin fyysisesti kuin henkisestikin. Kai sitä piti jotenkin pinnistellä selvitäkseen ihmisvilinässä, kun samalla mielessä kokoajan kuitenkin oli Esikoiseni...
Päivä oli siis kuitenkin oikein mukava, mutta seuraavt päivät taas entistäkin synkempiä...
Olen kuitenkin iloinen, että jaksoin Helsinkiin lähteä ja päivästä iloita.
Nyt olen suunnitellut hiukan pihan uudistusta, ja jotakin olemme jo aloittaneetkin. Pation ympärillä oli suuria pensashanhikkeja jotka kaivoimme ylös. Näin sain lisätilaa perennoille ja muille kukille. Siinä minulla riittää puuhaa moneksi kesäksi. Puutarhan hoito kun on aina ollut minulle tärkeä henkireikä. Silloin heti Esikoisen poismenon jälkeen tuntui, etten tänä kesänä jaksa puutarhaani hoitaa, mutta niin vain pikkuhiljaa olen löytänyt sen voiman tehdä edes tätä puuhaa.
Alimmassa kuvassa ostoksiani kirpputoreilta; vanhoja pitsi-kauluksia, lasipullo sekä pieni liina.
Lämmin kiitos taas teille kaikille ihanille ihmisille jotka olette jaksaneet blogissani vierailla.
Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne! =)
Olimme torstaina Kuopuksen, veljeni vaimon sekä heidän nuorten (he pyysivät meitä mukaan) kanssa viettämässä Helsinki-päivää. Kävimme mm. eläintieteellisessä museossa, kiertelimme kaupoissa, poikkesimme myös Hakaniemen kauppahallissa ja kävimme syömässä. Päivä oli mukavaa vaihtelua, mutta olin silloin illalla sekä vielä seuraavana päivänä todella väsynyt; niin fyysisesti kuin henkisestikin. Kai sitä piti jotenkin pinnistellä selvitäkseen ihmisvilinässä, kun samalla mielessä kokoajan kuitenkin oli Esikoiseni...
Päivä oli siis kuitenkin oikein mukava, mutta seuraavt päivät taas entistäkin synkempiä...
Olen kuitenkin iloinen, että jaksoin Helsinkiin lähteä ja päivästä iloita.
Nyt olen suunnitellut hiukan pihan uudistusta, ja jotakin olemme jo aloittaneetkin. Pation ympärillä oli suuria pensashanhikkeja jotka kaivoimme ylös. Näin sain lisätilaa perennoille ja muille kukille. Siinä minulla riittää puuhaa moneksi kesäksi. Puutarhan hoito kun on aina ollut minulle tärkeä henkireikä. Silloin heti Esikoisen poismenon jälkeen tuntui, etten tänä kesänä jaksa puutarhaani hoitaa, mutta niin vain pikkuhiljaa olen löytänyt sen voiman tehdä edes tätä puuhaa.
Alimmassa kuvassa ostoksiani kirpputoreilta; vanhoja pitsi-kauluksia, lasipullo sekä pieni liina.
Lämmin kiitos taas teille kaikille ihanille ihmisille jotka olette jaksaneet blogissani vierailla.
Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne! =)
maanantai 14. heinäkuuta 2008
Taivas itkee...
Eikä se ole ainoa...
Myös minulla on kyyneleet valuneet eilisen ja tämän päivän aikana...
Voi kuinka kaipaankaan Esikoistani, hänen nauruaan, lauluaan ja soittoaan...
Hänen lämpimiä ja lujia halauksiaan! (hän oli aina sellainen spontaani halailija).
Teinpä ruokaa tai siivosin, hän tuli luokseni levitti kätensä ja halasi. Kun menin huoneeseensa hänen ollessa esim. tietokoneella, niin hän tuolissaan istuen ojensi käsivartensa ja halasimme... Jos minulla oli kurja olo hän huomasi sen ja halasi. "Älä äiti välitä" hän aina halatessaan sanoi...
Nyt on äidillä kurjempi olo kuin koskaan elämänsä aikana... Haluaisin ajatella, että Rakas Esikoiseni tuolta ylhäältä haluaa sanoa taas minulle:"Älä äiti välitä..."
Mutta nyt äiti ei voi olla välittämättä...
Kuopus on Isoveljensä lapsuuden kaverin, tämän tyttöystävän sekä em. veljen kanssa mökillä. Soittelin eilen ja olivat menossa kalaan. Tänään soitin, kuulin kalasaaliista ja juuri olivat menossa syömään tänne (jossa tämä Esikoisen lapsuuden ystävä on kesätöissä).
Kuopus vaikutti todella iloiselta. =) Ja silloin on myös äiti iloinen, -hänen puolestaan.
Kotiin hän tulee huomen illalla tai keskiviikkoaamuna, kun näillä Esikoisen ystävillä loppuu vapaapäivät ja menevät taas töihin.
Viimeviikon kuopus olikin isällään. Mukavaa saada hänet taas tänne.
Hän on pikkuhiljaa jatkanut Isoveljensä harrastusta. Kerran kysyi minulta, saako ottaa veljensä kitaran... Olimme jo isänsä kanssa hänelle aiemmin maininneetkin, että hän sen kitaran saa. Isoveli häntä (kuten joitain muitakin) oli vähän opettanut soittamaan... Sanoin hänelle, että Isoveljensä on varmasti onnellinen ja ylpeä jos hän haluaa opetella soittamaan... ja siten jatkaa "perinnettä" -myös poikien isä soittelee kitaraa.
Esikoisen soittoa ja laulua en siis enää kuule, mutta kuopuksen hapuilevaa soittoa on mukava kuunnella...
(kuvassa näkyvän Rumpali-poika patsaan Esikoinen sai hyvin pienenä kummeiltaan, eli siskoltani ja hänen mieheltään).
Tällaisia mietteitä tällä kertaa...
Kaipaus ja ikävä kasvavat päiväpäivältä, mutta on vain yritettävä alistua tähän... En voi sanoa, että "aika auttaa", -sillä en todellakaan tiedä auttaako edes se!!??!
Lämpimiä ajatuksia Teille kaikille!
Myös minulla on kyyneleet valuneet eilisen ja tämän päivän aikana...
Voi kuinka kaipaankaan Esikoistani, hänen nauruaan, lauluaan ja soittoaan...
Hänen lämpimiä ja lujia halauksiaan! (hän oli aina sellainen spontaani halailija).
Teinpä ruokaa tai siivosin, hän tuli luokseni levitti kätensä ja halasi. Kun menin huoneeseensa hänen ollessa esim. tietokoneella, niin hän tuolissaan istuen ojensi käsivartensa ja halasimme... Jos minulla oli kurja olo hän huomasi sen ja halasi. "Älä äiti välitä" hän aina halatessaan sanoi...
Nyt on äidillä kurjempi olo kuin koskaan elämänsä aikana... Haluaisin ajatella, että Rakas Esikoiseni tuolta ylhäältä haluaa sanoa taas minulle:"Älä äiti välitä..."
Mutta nyt äiti ei voi olla välittämättä...
Kuopus on Isoveljensä lapsuuden kaverin, tämän tyttöystävän sekä em. veljen kanssa mökillä. Soittelin eilen ja olivat menossa kalaan. Tänään soitin, kuulin kalasaaliista ja juuri olivat menossa syömään tänne (jossa tämä Esikoisen lapsuuden ystävä on kesätöissä).
Kuopus vaikutti todella iloiselta. =) Ja silloin on myös äiti iloinen, -hänen puolestaan.
Kotiin hän tulee huomen illalla tai keskiviikkoaamuna, kun näillä Esikoisen ystävillä loppuu vapaapäivät ja menevät taas töihin.
Viimeviikon kuopus olikin isällään. Mukavaa saada hänet taas tänne.
Hän on pikkuhiljaa jatkanut Isoveljensä harrastusta. Kerran kysyi minulta, saako ottaa veljensä kitaran... Olimme jo isänsä kanssa hänelle aiemmin maininneetkin, että hän sen kitaran saa. Isoveli häntä (kuten joitain muitakin) oli vähän opettanut soittamaan... Sanoin hänelle, että Isoveljensä on varmasti onnellinen ja ylpeä jos hän haluaa opetella soittamaan... ja siten jatkaa "perinnettä" -myös poikien isä soittelee kitaraa.
Esikoisen soittoa ja laulua en siis enää kuule, mutta kuopuksen hapuilevaa soittoa on mukava kuunnella...
(kuvassa näkyvän Rumpali-poika patsaan Esikoinen sai hyvin pienenä kummeiltaan, eli siskoltani ja hänen mieheltään).
Tällaisia mietteitä tällä kertaa...
Kaipaus ja ikävä kasvavat päiväpäivältä, mutta on vain yritettävä alistua tähän... En voi sanoa, että "aika auttaa", -sillä en todellakaan tiedä auttaako edes se!!??!
Lämpimiä ajatuksia Teille kaikille!
torstai 10. heinäkuuta 2008
Kuvia vanhemmiltani...
Päivä päivältä kovemmin -ja yhä syvemmälle rikkinäisen sydämeni sopukoihin menee se ajatus ettei Rakasta Esikoistani enää ole, -yhä lujemmin se sattuu ja yhä vaikeampi sitä on uskoa ja ymmärtää...
Päivä kerrallaan menen kuitenkin, enhän muuta voi! Tiedän kyllä mitä Esikoiseni ajattelisi ja sanoisi... Hänen muistonsa tähden minun on vain jaksettava...
Mikään ei häntä takaisin tuo. Kysymykseeni MIKSI -en koskaan saa vastausta.
On vain nöyrryttävä tämän kaiken edessä ja opeteltava elämään ilman Esikoista.
Mikään koskaan kuitenkaan ei häntä sydämestäni vie... Siellä hän on kanssani niin kauan kuin minä täällä maan päällä kuljen, -ja sen jälkeen saammekin olla yhdessä taas...
Vielä en pysty muistelemaan, mutta toivon, että joskus vuosien kuluttua muistot antavat voimaa...
Ihana "onnenkantamoinen" minua on kuitenkin kohdannut...
Jokinaika sitten eräs äiti, (myös poikansa menettänyt -hänellä hiukan enemmän aikaa kuin minulla) otti minuun sähköpostitse yhteyttä.
Aluillaan tämä ystävyytemme vasta on ja siitä huolimatta, että minun on vaikeaa kirjoittaa tuntemuksiani ja joskus myös vaikea lukea hänen, niin tämä merkitsee minulle todella paljon. Tavallaan on hiukan helpompaa kun tietää, että siellä toisella puolella on ihminen joka varmasti tietää ja tuntee tämän tuskan. Ja saan huomata, etten ole yksin, tunteeni eivät ole "epänormaaleja" vaan näitä samoja asioita myös hän (kuten varmasti kaikki lapsensa menettäneet) käy läpi... Hänelle voin kertoa ajatuksia joita joskus on niin vaikea sanoa ääneen...
Varmasti näin oli tarkoitettu, -että hän löytää blogiini ja ottaa yhteyttä! =)
Lämmin ja kaunis kiitos Sinulle, -tiedän että vierailet täällä edelleen!
Yhdessä voimme haparoiden jatkaa tätä polkuamme, sitä ne Poikammekin varmasti toivoisivat...
Kovasti toivon että te kaikki ihanat blogi-ystäväni jaksatte täällä vierailla. Yritän pitää tämän kuitenkin sellaisena "hyvänä" blogina... Jokainen kommentti joka tänne on jätetty on antanut minulle aina hiukan uutta voimaa, -itkien niitä olemme äidin ja siskon kanssa lukeneet...
Tuntuu hyvältä kun olen saanut positiivista palautetta kuvistani ja kirjoituksistani.
Omasta mielestäni ne eivät ole millään tavalla hyviä, mutta tottakai minulle tuottaa suurta iloa jos siellä ruudun toisella puolella juuri Sinä pidät niistä. Se saa minut kuvailemaan lisää, ja hyväähän se mielialalleni tekee... Olkoon kuvassa sitten vaikka potta.... ;-)
Kuten postauksen nimike kertoi, ovat nämä kuvat vanhemmiltani. Myös tämä Neiti jonka yhdessä äidin kanssa teimme. Idean lainasin blogi-ystävältäni Tiinulilta (jolta sain luvan.)
Äidille kun tuota Tiinulin blogissa olevaa kuvaa näytin, niin ihastui heti ja sanoi haluavansa heidän pihalleen samanmoisen.
Tällä meidän Neidillämme on vain vähän liian pitkä kaula... -siksi tuo huivi.
Päivä kerrallaan menen kuitenkin, enhän muuta voi! Tiedän kyllä mitä Esikoiseni ajattelisi ja sanoisi... Hänen muistonsa tähden minun on vain jaksettava...
Mikään ei häntä takaisin tuo. Kysymykseeni MIKSI -en koskaan saa vastausta.
On vain nöyrryttävä tämän kaiken edessä ja opeteltava elämään ilman Esikoista.
Mikään koskaan kuitenkaan ei häntä sydämestäni vie... Siellä hän on kanssani niin kauan kuin minä täällä maan päällä kuljen, -ja sen jälkeen saammekin olla yhdessä taas...
Vielä en pysty muistelemaan, mutta toivon, että joskus vuosien kuluttua muistot antavat voimaa...
Ihana "onnenkantamoinen" minua on kuitenkin kohdannut...
Jokinaika sitten eräs äiti, (myös poikansa menettänyt -hänellä hiukan enemmän aikaa kuin minulla) otti minuun sähköpostitse yhteyttä.
Aluillaan tämä ystävyytemme vasta on ja siitä huolimatta, että minun on vaikeaa kirjoittaa tuntemuksiani ja joskus myös vaikea lukea hänen, niin tämä merkitsee minulle todella paljon. Tavallaan on hiukan helpompaa kun tietää, että siellä toisella puolella on ihminen joka varmasti tietää ja tuntee tämän tuskan. Ja saan huomata, etten ole yksin, tunteeni eivät ole "epänormaaleja" vaan näitä samoja asioita myös hän (kuten varmasti kaikki lapsensa menettäneet) käy läpi... Hänelle voin kertoa ajatuksia joita joskus on niin vaikea sanoa ääneen...
Varmasti näin oli tarkoitettu, -että hän löytää blogiini ja ottaa yhteyttä! =)
Lämmin ja kaunis kiitos Sinulle, -tiedän että vierailet täällä edelleen!
Yhdessä voimme haparoiden jatkaa tätä polkuamme, sitä ne Poikammekin varmasti toivoisivat...
Kovasti toivon että te kaikki ihanat blogi-ystäväni jaksatte täällä vierailla. Yritän pitää tämän kuitenkin sellaisena "hyvänä" blogina... Jokainen kommentti joka tänne on jätetty on antanut minulle aina hiukan uutta voimaa, -itkien niitä olemme äidin ja siskon kanssa lukeneet...
Tuntuu hyvältä kun olen saanut positiivista palautetta kuvistani ja kirjoituksistani.
Omasta mielestäni ne eivät ole millään tavalla hyviä, mutta tottakai minulle tuottaa suurta iloa jos siellä ruudun toisella puolella juuri Sinä pidät niistä. Se saa minut kuvailemaan lisää, ja hyväähän se mielialalleni tekee... Olkoon kuvassa sitten vaikka potta.... ;-)
Kuten postauksen nimike kertoi, ovat nämä kuvat vanhemmiltani. Myös tämä Neiti jonka yhdessä äidin kanssa teimme. Idean lainasin blogi-ystävältäni Tiinulilta (jolta sain luvan.)
Äidille kun tuota Tiinulin blogissa olevaa kuvaa näytin, niin ihastui heti ja sanoi haluavansa heidän pihalleen samanmoisen.
Tällä meidän Neidillämme on vain vähän liian pitkä kaula... -siksi tuo huivi.
sunnuntai 6. heinäkuuta 2008
Ei sanoja...
Tämä viikonloppu on ollut vaikeampi kuin muut, sillä en voi hetkeäkään olla ajattelematta sitä, ettei Esikoiseni saanutkaan olla mukana Ruisrockissa (toki varmasti on niiden läheistensä, -jotka sinne menivät, mielessä ja sydämessä...) kuten niin kovin oli toivonut ja odottanut...
Eräs pitkäaikaisimmista blogi-ystävistäni, Lissu, antoi minulle tällaisen tunnustuksen.
Lämmin kiitos ja rutistus Sinulle! Niin pieni asia ehkä joillekkin, mutta minulle -tämän kaiken keskellä- merkitsi todella paljon... Vaikkei blogissani ole pitkään aikaan ollut muutakuin tätä surua, niin Lissu halusi muistaa minua tällaisella... =) Olen todella hämilläni -ja iloinen....
Uskon Sinun Lissu ymmärtävän, ettei minulla nyt ole voimia jatkaa tätä...
Paljon on ihania blogeja, joita nyt pikkuhiljaa olen taas jaksanut katsella. Luulenpa, että ne lähimmät blogi-ystäväni, jotka minut "tuntevat" -tietävät, että juuri heille haluaisin tämän kunniamainninnan antaa... ;-)
Eräs pitkäaikaisimmista blogi-ystävistäni, Lissu, antoi minulle tällaisen tunnustuksen.
Lämmin kiitos ja rutistus Sinulle! Niin pieni asia ehkä joillekkin, mutta minulle -tämän kaiken keskellä- merkitsi todella paljon... Vaikkei blogissani ole pitkään aikaan ollut muutakuin tätä surua, niin Lissu halusi muistaa minua tällaisella... =) Olen todella hämilläni -ja iloinen....
Uskon Sinun Lissu ymmärtävän, ettei minulla nyt ole voimia jatkaa tätä...
Paljon on ihania blogeja, joita nyt pikkuhiljaa olen taas jaksanut katsella. Luulenpa, että ne lähimmät blogi-ystäväni, jotka minut "tuntevat" -tietävät, että juuri heille haluaisin tämän kunniamainninnan antaa... ;-)
lauantai 5. heinäkuuta 2008
Pikainen päivitys...
Tässä ennen saunaan ja nukkumaan menoa halusin taas kerran tulla kiittämään teitä kaikkia ihania ihmisiä, jotka olette jaksaneet vierailla blogissani!
Olen saanut muutamia kommentteja joissa on annettu positiivista palautetta kuvistani... (!!??!!)
Vaikka kuvat eivät omasta mielestäni ole kummoisiakaan, (parempia voisivat olla, jos osaisin kameraamme käyttä...) niin kaiken tämän surun ja tuskan keskellä on tuntunut hyvältä, että joku siellä jossakin pitää kuvistani....
Tänään on ollut kaunis ilma, ja olen halunut viettää aikaani pihalla. Mihinkään suurempaan pihatyöhön ei jaksamiseni ole riittänyt, mutta muutamia kuvia otin, -ihan vain siksi, että voin niitä tänne blogiini laittaa...
Poikani poismenon jälkeen, tuntui, ettei mikään tässä elämässä minua voisi kiinnostaa, -mutta kun olen käynyt äidin kanssa mm. torilla, niin jotakin olen "innostunut" ostamaan... mm. mansikoita.
Kukkiakin vähän...
Mokosta ostamani kirja, valkoinen ruukkuruusu (äidin minulle ostama) sekä torilta ostamani pensasbasilika.
Vaikka kuinka kuvaisin ja kirjoittaisin tänne blogiini, -niin totuus on se, etten vieläkään voi uskoa ja ymmärtää, että Rakas Esikoiseni on lopullisesti poissa...
Olen saanut muutamia kommentteja joissa on annettu positiivista palautetta kuvistani... (!!??!!)
Vaikka kuvat eivät omasta mielestäni ole kummoisiakaan, (parempia voisivat olla, jos osaisin kameraamme käyttä...) niin kaiken tämän surun ja tuskan keskellä on tuntunut hyvältä, että joku siellä jossakin pitää kuvistani....
Tänään on ollut kaunis ilma, ja olen halunut viettää aikaani pihalla. Mihinkään suurempaan pihatyöhön ei jaksamiseni ole riittänyt, mutta muutamia kuvia otin, -ihan vain siksi, että voin niitä tänne blogiini laittaa...
Poikani poismenon jälkeen, tuntui, ettei mikään tässä elämässä minua voisi kiinnostaa, -mutta kun olen käynyt äidin kanssa mm. torilla, niin jotakin olen "innostunut" ostamaan... mm. mansikoita.
Kukkiakin vähän...
Mokosta ostamani kirja, valkoinen ruukkuruusu (äidin minulle ostama) sekä torilta ostamani pensasbasilika.
Vaikka kuinka kuvaisin ja kirjoittaisin tänne blogiini, -niin totuus on se, etten vieläkään voi uskoa ja ymmärtää, että Rakas Esikoiseni on lopullisesti poissa...
perjantai 4. heinäkuuta 2008
Ruisrock viikonloppu...
...Ja minulla todella haikea olo...
Voin vain kuvitella, miten haikea ja vaikea olo on ex-miehelläni ja hänen avovaimollaan...
Liput Ruisrockiin oli tilattu ja hotelli varattu, jo paljon ennen Esikoisen poismenoa.
Esikoispojalleni, tyttöystävälleen, isälle ja hänen avovaimolleen... Viimevuonna Esikoinen oli myös isänsä+avovaimonsa kanssa; -silloin ei vielä ollut tyttöystävää.
Nyt Esikoisen sijasta Ruisrockiin lähti pikkuveli. <3>
Sanoin kuopukselle, että Isoveli olisi (ja on) todella iloinen siitä, että hän lähti...
Kuopus otti päähänsä Isoveljen mustan "stetsonin" -jonka tämä oli viime vuonna ostanut Provinssirockista... ja kun Esikoisen kaveri tuli häntä päivällä hakemaan, niin tämä totesi että: "Sullahan on jo ihan festari meininki..."
Kyynelsilmin lähetin nuorimmaisen elämänsä ensimmäiselle festarilleen....
Sanoin hänelle, että Isoveljensä on "mukana"....
Ja varmasti on, -onhan....?
Tähän loppuun laitan muutaman kuvan siitä kun Rakas Isosiskoni oli täällä;
pesimme pyykkiä, siivosimme ja lopuksi söimme ihania ruokia, jotka sisko teki...
(sisko teki myös jääkappissa olleista perunoista meille valkosipuliperunoita seuraavaksi päiväksi)
Kiitos Auli; maailman Paras ja Ihanin isosisko.... =)
Olen saanut taas niin ihania kommentteja, että voin vain yrittää Kauniin Kiitoksen -sanoin välittää teille tunteitani...
Olemme kyynelsilmin lukeneet niitä, niin siskon kuin äidinkin kanssa...
Jos mikään muu ei anna voimia ja auta jaksamaan meitä taas pienen hetken, niin TEIDÄN kommenttinne sen tekevät...
Voin vain kuvitella, miten haikea ja vaikea olo on ex-miehelläni ja hänen avovaimollaan...
Liput Ruisrockiin oli tilattu ja hotelli varattu, jo paljon ennen Esikoisen poismenoa.
Esikoispojalleni, tyttöystävälleen, isälle ja hänen avovaimolleen... Viimevuonna Esikoinen oli myös isänsä+avovaimonsa kanssa; -silloin ei vielä ollut tyttöystävää.
Nyt Esikoisen sijasta Ruisrockiin lähti pikkuveli. <3>
Sanoin kuopukselle, että Isoveli olisi (ja on) todella iloinen siitä, että hän lähti...
Kuopus otti päähänsä Isoveljen mustan "stetsonin" -jonka tämä oli viime vuonna ostanut Provinssirockista... ja kun Esikoisen kaveri tuli häntä päivällä hakemaan, niin tämä totesi että: "Sullahan on jo ihan festari meininki..."
Kyynelsilmin lähetin nuorimmaisen elämänsä ensimmäiselle festarilleen....
Sanoin hänelle, että Isoveljensä on "mukana"....
Ja varmasti on, -onhan....?
Tähän loppuun laitan muutaman kuvan siitä kun Rakas Isosiskoni oli täällä;
pesimme pyykkiä, siivosimme ja lopuksi söimme ihania ruokia, jotka sisko teki...
(sisko teki myös jääkappissa olleista perunoista meille valkosipuliperunoita seuraavaksi päiväksi)
Kiitos Auli; maailman Paras ja Ihanin isosisko.... =)
Olen saanut taas niin ihania kommentteja, että voin vain yrittää Kauniin Kiitoksen -sanoin välittää teille tunteitani...
Olemme kyynelsilmin lukeneet niitä, niin siskon kuin äidinkin kanssa...
Jos mikään muu ei anna voimia ja auta jaksamaan meitä taas pienen hetken, niin TEIDÄN kommenttinne sen tekevät...
keskiviikko 2. heinäkuuta 2008
Päivät kuluvat...
Kuvassa äidiltäni saama vanha Riihimäen lasipurkki, jonka sisällä kirpparilta löydettyjä haarukoita, saksia, yms. ja äidiltä saatuja vanhoja leivosvuokia...
Tulin (jo aika kauan sitten) kuopuksen huoneesta juttelemasta (oli viime viikon isällään, tämän viikon on meillä). Oli mukava jutella, -vaikka kipeää tekikin, ja itkimme välillä molemmat....
Huomasin, että on vielä monia asioita joista emme pysty puhumaan, -sanoinkin hänelle, että vuoden, viiden tai kymmenen vuoden kuluttua hän pystyy puhumaan niistäkin, joista nyt ei pysty...
Ensimmäistä kertaa isoveljensä poismenon jälkeen hän jäi nukkumaan omaan huoneeseensa -ja omaan sänkyyn. Tähän asti on nukkunut olohuoneessa...
Minä tavallaan "nautin" niistä illoista kun olimme olohuoneen sohvilla; hän toisella ja minä toisella (menin omaan sänkyyni vasta kun hän oli nukahtanut) -joskus juttelimme, joskus vain katsoimme telkkua yhdessä, -mutta se "yhteinen olo" tuntui hyvältä.
Minä olen ja ehkä "elänkin"... Käyn äidin kanssa kaupoissa ja kirpputorilla, -eikä minusta varmaankaan päällepäin näy, mitä on tapahtunut (ehkä joku joka minut hyvin tuntee, saattaa ihmetellä miksi en ole meikannut, miksi hiukseni ovat likaiset ja leikkaamatta, miksi olen pukeutunut vain verkkarihousuihin ja näytän -ehkäpä epäsiistiltä...)
Joskus jossakin tulee tunne, että haluaisin huutaa suureen ääneen kaikille, että olen menettänyt lapseni...
En sitä todellakaan tee, -mutta se tunne, kun muualla elämä jatkuu, -ja vaikka minäkin kuljen sen elämän mukana, niin ei tunnu, että se jatkuisi...
Minulle on sanottu, että olen shokissa... -En haluaisi olla.... Haluaisin itkeä, huutaa, raivota, -tai mitä tahansa joka toisi minuun "eloa ja tunnetta"...
Mutta en kai voi itseäni siihen pakottaa!
Jos pystyisin menemään Esikoiseni huoneeseen; katsomaan, haistelemaan ja "tutkimaan", niin ehkä pystyisin itkemään ja tuntemaan...
Mutta kun en pysty... Ei kai minun ole pakko...
Joskus tulee sen kaiken aika, mutta vielä se ei taida olla... Esikoisen kuvankin katsominen tekee niin kipeää, että mieluummin käännän katseeni muualle... (älkää kukaan vain ymmärtäkö väärin... .rakastin ja rakastan yhä Esikoistani yli kaiken...)
Haudalla käydessäni joskus itken, mutta äkkiä yritän saada itkuni loppumaan...
Vaihdan kukat tuoreisiin, "siistin" haudan ja mahdollisimman pian haluan pois...
Joskus tuntuu, että hoidan hautaa kuin äiti pienokaistaan (lienee normaalia...!!??!). Kun lähden haudalta, sanon Pojalleni: "Hei hei kulta, äiti tulee taas huomenna...".
Minun -ja meidän kaikkien on kuitenkin yritettävä jatkaa elämää...
Yritän miettiä -ja siten saada edes hetkeksi lohtua ja voimia- että Esikoiseni olisi varmasti halunut meidän yrittävän jatkaa mahdollisimman "normaalia" elämää...
Hänellä on varmaankin nyt kaikki hyvin...., -hän ei tunne tuskaa... Me tunnemme, mutta vaikka mitä tekisimme, tuntisimme tai ajattelisimme, niin mikään ei häntä takaisin tuo...
On vain nöyrryttävä, hyväksyttävä ja opeteltava elämään tämän kanssa...
Ensimmäistä kertaa Esikoisen poismenon jälkeen odotan seuraavaa päivää (tai oikeammin, -kelloa katsoessani-, tätä päivää)... Siskoni on tulossa huomenna (siis tänään) päivällä meille.
Siivoamme yhdessä.... Hän tekee uuniperunoita ihanien täytteiden kera, ja salaattia...
Toivottavasti ilma on kaunis, niin että voimme syödä ja istuskella patiolla...
Eiköhän minun ole lupa nauttia siitä...
Ihanaa viettää taas aikaa Rakkaan siskoni kanssa, -ja ennenkaikkea on ihanaa, että äitini saa vapaapäivän minun "hoidostani"...
Tässä kuvassa äidiltäni saama tarjotin ja kirppikseltä löytämiäni vanhoja leivosvuokia.
Tulin (jo aika kauan sitten) kuopuksen huoneesta juttelemasta (oli viime viikon isällään, tämän viikon on meillä). Oli mukava jutella, -vaikka kipeää tekikin, ja itkimme välillä molemmat....
Huomasin, että on vielä monia asioita joista emme pysty puhumaan, -sanoinkin hänelle, että vuoden, viiden tai kymmenen vuoden kuluttua hän pystyy puhumaan niistäkin, joista nyt ei pysty...
Ensimmäistä kertaa isoveljensä poismenon jälkeen hän jäi nukkumaan omaan huoneeseensa -ja omaan sänkyyn. Tähän asti on nukkunut olohuoneessa...
Minä tavallaan "nautin" niistä illoista kun olimme olohuoneen sohvilla; hän toisella ja minä toisella (menin omaan sänkyyni vasta kun hän oli nukahtanut) -joskus juttelimme, joskus vain katsoimme telkkua yhdessä, -mutta se "yhteinen olo" tuntui hyvältä.
Minä olen ja ehkä "elänkin"... Käyn äidin kanssa kaupoissa ja kirpputorilla, -eikä minusta varmaankaan päällepäin näy, mitä on tapahtunut (ehkä joku joka minut hyvin tuntee, saattaa ihmetellä miksi en ole meikannut, miksi hiukseni ovat likaiset ja leikkaamatta, miksi olen pukeutunut vain verkkarihousuihin ja näytän -ehkäpä epäsiistiltä...)
Joskus jossakin tulee tunne, että haluaisin huutaa suureen ääneen kaikille, että olen menettänyt lapseni...
En sitä todellakaan tee, -mutta se tunne, kun muualla elämä jatkuu, -ja vaikka minäkin kuljen sen elämän mukana, niin ei tunnu, että se jatkuisi...
Minulle on sanottu, että olen shokissa... -En haluaisi olla.... Haluaisin itkeä, huutaa, raivota, -tai mitä tahansa joka toisi minuun "eloa ja tunnetta"...
Mutta en kai voi itseäni siihen pakottaa!
Jos pystyisin menemään Esikoiseni huoneeseen; katsomaan, haistelemaan ja "tutkimaan", niin ehkä pystyisin itkemään ja tuntemaan...
Mutta kun en pysty... Ei kai minun ole pakko...
Joskus tulee sen kaiken aika, mutta vielä se ei taida olla... Esikoisen kuvankin katsominen tekee niin kipeää, että mieluummin käännän katseeni muualle... (älkää kukaan vain ymmärtäkö väärin... .rakastin ja rakastan yhä Esikoistani yli kaiken...)
Haudalla käydessäni joskus itken, mutta äkkiä yritän saada itkuni loppumaan...
Vaihdan kukat tuoreisiin, "siistin" haudan ja mahdollisimman pian haluan pois...
Joskus tuntuu, että hoidan hautaa kuin äiti pienokaistaan (lienee normaalia...!!??!). Kun lähden haudalta, sanon Pojalleni: "Hei hei kulta, äiti tulee taas huomenna...".
Minun -ja meidän kaikkien on kuitenkin yritettävä jatkaa elämää...
Yritän miettiä -ja siten saada edes hetkeksi lohtua ja voimia- että Esikoiseni olisi varmasti halunut meidän yrittävän jatkaa mahdollisimman "normaalia" elämää...
Hänellä on varmaankin nyt kaikki hyvin...., -hän ei tunne tuskaa... Me tunnemme, mutta vaikka mitä tekisimme, tuntisimme tai ajattelisimme, niin mikään ei häntä takaisin tuo...
On vain nöyrryttävä, hyväksyttävä ja opeteltava elämään tämän kanssa...
Ensimmäistä kertaa Esikoisen poismenon jälkeen odotan seuraavaa päivää (tai oikeammin, -kelloa katsoessani-, tätä päivää)... Siskoni on tulossa huomenna (siis tänään) päivällä meille.
Siivoamme yhdessä.... Hän tekee uuniperunoita ihanien täytteiden kera, ja salaattia...
Toivottavasti ilma on kaunis, niin että voimme syödä ja istuskella patiolla...
Eiköhän minun ole lupa nauttia siitä...
Ihanaa viettää taas aikaa Rakkaan siskoni kanssa, -ja ennenkaikkea on ihanaa, että äitini saa vapaapäivän minun "hoidostani"...
Tässä kuvassa äidiltäni saama tarjotin ja kirppikseltä löytämiäni vanhoja leivosvuokia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)