Maanantai aamupäivän ajatuksia...

Päivät tuntuvat hurahtavan hirmun nopeasti.
Jotakin pientä olen puuhaillut, -mm. ommellut joitakin tilaustöitä.
Valkoinen kranssi, pieni pyykinpesuaine pussukka sekä vähän suurempi pyykkisäkki.



Muutaman maton olen pessyt ja käynyt myös vadelmia poimimassa. Niitä riittäisi vieläkin, mutta yksin ei ole oikein kiva olla! Kun ei ole juttuseuraa, niin ajatukset kääntyvät väkisinkin Taivaspoikaani ja monet kyyneleet olen marjamatkallani vuodattanut. Eihän siinä mitään pahaa, -päinvastoin, olenkin liikaa käyttänyt voimiani yrittämällä kieltää ne ajatukset itseltäni, niin tuskaisen kipeää se tekee...
Olen vähän pakastanut vadelmia, tehnyt hilloa sekä oman puutarhan punaviinimarjojen kanssa mehua, -josta osa meni pakastimeen ja osa jääkaappiin. Kuopus kaverinsa kanssa on sitä juonutkin jo. Oli kuulemma hyvää ja Kuopukseni oli luullut sen olevan Mummin (äitini) tekemää. ;-)



Eilen lähdeimme miehen kanssa autoajelulle Helsiinkin. Ihmisiä oli jokapuolella paljon liikkeellä. Kävimme juomassa virvokkeet Vanhan Myllyn terassilla.
Kartanon pihaa ihastelimme mutta sisällä emme käyneet. Kuvasin ravintolan pihapiirissä ollutta kissaa, -joka osasi poseraamisen taidon. =)



Kotiinpäin ajaessamme mietimme missähän kävisimme syömässä. Onneksemme löysimme Kaisankodin jonka Kartanoravintolassa meillä oli ilo syödä todella maittava sunnuntai-buffee lounas. Voin lämpimästi suositella tätä paikkaa.
Siellä oli parikin eri yksityistilaisuutta, mutta näin kauniin salin me löysimme silti omaksi ruokailupaikaksi.



Tässä vähän muutakin kuvaa kyseisestä paikasta.



Muutoksen tuulet puhaltavat elämässäni... Syyskuun alusta menen työkokeiluun.
Aloitan neljällä tunnilla ja siitä pikkuhiljaa työaikaa nostetaan.
Tuntui, että haluan nyt kokeilla, -tottakai jännittää monestakin erisyystä. Olen ollut viimeksi töissä aivan toukokuun alussa 2008. Olin siis tämän masennuksen kanssa jäänyt sairauslomalle ennenkuin Esikoiseni menehtyi.
Yritän olla ottamatta mitään paineita tästä työkokeilustani, -jos ei onnistu niin sitten ei.
Olen yli 10 vuotta tämän masennuksen kanssa koittanut oppia elämään.
Yritän olla välittämättä niistä hyvää tarkoittavista kommenteista, että "kyllä sinun pitäisi/kannattaisi mennä töihin, se voisi tehdä hyvää sinulle." yms.
Kukaan ei -en edes minä itse- tiedä mitä töihin paluu tekee, miltä se tuntuu.
Totta on vain se, että olen menettänyt lapseni ja minä tunnen ja koen omalla tavallani.
En minä usko että mikään koskaan voisi "tehdä hyvää" minulle....
Opettelen täysin uutta elämää, sillä entiseen ei ole paluuta!
Vaikka minä elän monen silmissä "päällisin puolin normaalia" elämää, niin kukaan ei kuitenkaan voi tietää mitä sisälläni tunnen ja ajattelen. Ei elämäni ole enää "normaalia".
Vaikka olen ja elän, niin kaikki on menettänyt merkityksensä kun jouduin tämän uuden elämän eteen, -tai ei kaikki; oma rakas ihana Kuopukseni joka ensivuonna täyttää jo 18v. tuo vielä merkitystä elämälleni.

Olen tässä bloggauksen välissä tehnyt porkkana-linssi keittoa, pitää mennä laittamaan Remontti-Reiskalle pötyä pöytään. Mies aloitti tänä aamuna -minun jo kauan haaveilemani- makuuhuone remontin; -viimeinen lomaviikko ja tuntuu stressavan hommaa niin että on kuin "takapuoleen ammuttu karhu"...
Jos voisin niin pakenisin tuota karhua vadelma puskien ääreen, ;-) mutta minulla olisi noita maalaushommia...
Aurinkoista viikkoa kaikille teille ihanaiset! Mukavaa kun olette olemassa ja jaksatte kommentoida ja kehua kuviani yms. Lujasti rutistan jokaista teistä!