Suruni....

Täällä on matalapainetta... -itkua ja ikävöintiä.♡

Viime yönä tuli seitsemän vuotta Esikoispoikani ♡ menehtymisestä.
Suru on muuttanut muotoaan, mutta on minussa aina!

Lainaan tähän erään toisen äidin kirjoituksen, -hänen luvallaan.


Emme toisiamme tunne mutta Facebookin "Lapsensa onnettomuudessa menettäneet" sivustolla hän tämän tekstin julkaisi. Hänellä oli kulunut neljä vuotta.
Minä olen huono pukemaan tunteitani sanoiksi, mutta tässä oli paljon samoja tuntoja kuin itselläni...

HUOM! Teksti ei siis ole omani, vaan luvalla lainattu!

"Rakas lapsi menetetty , ei iloa enää koskaan....
Minussa asuu suru. Sillä on pesä minussa.
Se on tullut jäädäkseen ja neljässä vuodessa siitä on tullut ystävä.
Ystävä, jota en koskaan halunnut,
mutta se tunkeutui ihoni läpi terävillä kynsillään tiensä auki repien, otti paikan sisimmästäni kolkosti nauraen.
Alkuun sen kynnet olivat terävät, viiltävät ja ote kuristavan tukahduttava, hengitys kylmän metallinen ja paikalleen jähmettävä.
Se runteli, riipi, riepotteli, raiskasi. Raivosi mielipuolen lailla, katsoi, mitä kestän.
Käytti voimansa loppuun, välillä hetken huokasi ja taas aloitti, mutta sen voimat vähenivät, pahin tuska talttui, terävin peitsi tylstyi.
Riehuessaan se repi kaiken vereslihalle, joka paikka vuosi märkäistä, mustaa visvaa, joka teki kalvon surun ympärille koteloiden sen sisääni ilman ulospääsyä.
Siellä se nyt asuu, ystäväni, jonka olen varauksella hyväksynyt.
Se on mukana kaikessa, katselee maailmaa silmilläni, kokee kanssani asioita, joskus mukana nauraen, välillä hetkellisesti rutistaen, joskus hellästi kynsiään näyttäen, välillä ahdistavasti puristaen, muistuttaen olemassaolostaan.
Se on tullut niin osaksi minua, että välillä en muista sitä.
Siellä se kuitenkin on, suru, lopun elämääni, näkyen katseessani, ymmärryksessäni, myötäelämisessä, tietoisuudessa muokaten ajatuksiani.
Kulkee rinnalla, välillä askeleen edellä, toisinaan kaksi takana,mutta verkoilla minuun kiinni kytkettynä, koukuilla ankkuroituna.
Suru, ystäväni.
Mutta elämä on täysin erilaista. Arvot, ysäväpiiri, asenne , hyväksyntä, henkisyys, tietoisuus ja sallivuus, kaikki muuttuneet. Mikä ennen oli tärkeää, ei enää ole etusijalla.
 Elämä on jo ihan hyvääkin ja pystyy toimimaan, iloitsemaan, mutta sellainen kummallinen kalvo ja suodatin on rajoittamassa. Ihan kun eläisi muovipussin sisällä verhottuna pieneen harmauteen. Suru kaikesta siitä elämättä jääneestä elämästä, lauluista, jotka jäivät säveltämättä, rakkaudet, jotka jäivät kokematta, uuden elämän syntyminen, hyvät teot, jotka jäivät tekemättä.
Niin on kaikki mennyt uusiksi.....samalla lailla kuin sulla. Mut ehkä sekin auttaa jaksamaan kun ei enää jaksa välittää mistään jonnin joutavasta .....ihan sama onko jonkun koira paskonu portin pieleen tai tarjoustuote loppu ja ympärillä vain todellisia ystäviä muut karsiintuneet pois
Tää suru on muuttanut ihmisenä paljon. Ystävät on karsiutunut, ne jotka oikeita ystäviä ovat jääneet. Ei jaksa tosiaankaan välittää onko ikkunat pesemättä, matot vinossa ym.




Ja kyllä, Kuopus poikani on minulle kaikkikaikessa!♡
Ikävöintini ja suruni Taivaspoikaani kohtaan ei ole häneltä pois.
Olemme yhdessä itkeneet ja surreet ja usein muistelemme isoveljeä.♡

Tiedän että on ihmisiä jotka tuotakin asiaa miettivät.
Kuten muutenkin minun suruani...
Esim. että enkö ole päässyt yli (ym. ihan yhtä outoa...)
Ei, en ole päässyt "yli" -enkä tule pääsemäänkään.
Tulen aina puhumaan kuolleesta lapsestani, -vaikka on ihmisiä joita se ahdistaa.
Hän on minun lapseni yhä vaikkei häntä enää ole!