Perjantai...

Tänään olen ollut aamun yksikseni kotona, isällä on lääkärissä käynti joten äiti tulee luokseni vähän myöhemmin. Hiukan pelkäsin miten selviän... Mutta ihan kivasti.
Katselin telkkua, otin vähän valokuvia ja nyt olen koneella.
Ahdistusta on edelleen, mutta rauhoittavaa lääkettä en ole ottanut (aluksi luulin, etten selviäisi hetkeäkään ilman). Silloin heti onnettomuuden jälkeen otin parina päivänä sekä hautajaisaamuna. Sen jälkeen en ole ottanut. Kuten eilen terapaiassa sanoin, niin Äiti on minun "diapamini"... Hänen pelkkä lasnäolonsa rauhoittaa.... <3
Onhan minulla tämä masennuslääkitys, mutta sen lisäksi en ole ottanut rauhoittavia. Tiedän, että kun tarve on niin voin ottaa, -mutta yritän selvitä ilman. Ja koska shokissa olen edelleenkin, enkä tätä kaikkea vielä ymmärrä, niin siksi varmaan olen pärjännyt ilman. Kun tämä shokkitila joskus helpottaa, ja kaikki menee viimein ja lopullisesti tajuntaani, niin voi olla että rauhoittavia tarvitsen.



Olen joinakin päivinä käynyt äidin kanssa kirpparilla ja pieniä löytöjäkin tehnyt. Tuo kaunis pieni ruusu "potta" on ihastuttava löytö jonka äitini minulle osti. Itse löysin ihanan valkoisen päiväpeiton (kuvassa aivan alinna) sekä pienen kastelukannun ja kynttiläluhdyn.


Sukuumme on tullut myös uusi "perheenjäsen"...
Isäni osti heille koiran, -Roope on kaksivuotias (sekarotuinen) dreeveri poika.
Aivan uskomaton touho ja tohkottaja... =) Ja niin suloinen!


Rakas siskoni oli eilen illansuussa viettämässä aikaa kanssani, istuskelimme ulkona sekä kasvihuoneessani, (-joka nyt siis on "oleskeluhuone") ja otimme hiukan viiniä.
Kiitos Auli-rakas!

Myös nämä Bukowskin nallet ovat kirppari-löytöjä ja hekin istuskelevat kasvi-/oleskeluhuoneessa.

Äitiä ei vielä kuulu. Minua vain väsyttää ja tuska rinnassa on suuri. Mitään en oikein pysty kotona tekemään... Ajatukset kiertävät kehää...
Menen nyt hetkeksi sohvalle lepäämään.

TEILLE KAIKILLE IHANAA JA AURINKOISTA VIIKONLOPPUA!
LÄMMIN HALAUS KAIKILLE TÄÄLLÄ VIERAILEVILLE,
KIITOS ETTÄ OLETTE OLEMASSA!

Minulla ei sanoja...

Miten koskaan voin kyllin kiittää teitä ihania ihmisiä jotka oman arkenne keskellä jaksatte vierailla blogissani, jättää kauniita sanoja, rukoilla ja ajatella meitä...
Jokainen niistä koskettaa ja kannattelee taas pienen hetken tässä ikävässä ja tuskassa eteenpäin.
Enhän minä ole vielä päässyt edes alkuun tämän surun ja uudenlaisen elämän kanssa.
Vaikka järjen tasolla tiedän (kuten niin monesti aiemmissakin postauksissa olen maininnut...)
miten asia on, niin en sitä kuitenkaan voi ymmärtää -ja aina edes hyväksyä...
Kaipaus on niin kova ja käsittämätön ettei sille ole sanoja...
Mutta se mitä tunnen tarvitsevani ovat juuri ne lohduttavat ja voimia antavat sanat.
Vaikka tämä kaikki on järkyttävämpää ja kamalampaa kuin vielä itsekkään osaan edes kuvitella, niin en haluaisi kuulla kauhistelua ja voivottelua, se -eikä mikään voi Poikaani takaisin tuoda, mutta uskon että se voivottelu ja kauhistelu ei myöskään vie minua yhtään eteenpäin... Päinvastoin.

Toivon, että joskus kun sen aika on, niin kohtaan ihmisen, -äidin- jota on kohdannut tämä sama ja maailman suurin menetys ja suru. Jonkun jolle asia ei ole ihan niin tuore kuin minulle, mutta ei myöskään monien vuosien takainen... Jonkun joka olisi oppinut jo elämään menetyksensä kanssa niin, että hänellä olisi voimia auttaa minua jaksamaan ja uskomaan, että selviän... Rukoilen, että Taivaan Isä kaiken muun avun lisäksi auttaisi minua joskus kohtaamaan tällaisen ihmisen...

Mies sai viikonloppuna kasvihuoneen koottua ja veimme sinne penkin ja tuolin (en tosin niiden halua sinne jäävän, vaan joskus hankin sellaiset valkoiset rautaiset pitsikalusteet, -joskus sitten...) ja vähän muutakin "rekvisiittaa".
Tänä aamuna katselin ikkunasta kasvihuonettani ja ajattelin, että mitä minä sillä teen, eihän millään kuitenkaan ole enää mitään merkitystä... Mutta toivon, että jonakin päivänä jaksan iloita ja nauttia kasvihuoneestani...


Kaikille teille ihanaa viikkoa, pitäkää huolta itsestänne ja läheisistänne!

Juhannus...

Taitaa olla blogistaniassa elämä hiljennyt... Kaikki viettävät juhannusta.
Myös meillä tehdään niin; Esikoisen lähimmät ystävät tulevat kohta. Esikoisen läheisin lapsuuden ystävä on töissä, mutta tämän tyttöystävä + pikkuveljensä (joka on samanikäinen kuin kuopukseni, ja jotka nyt tässä samalla saavat tutustua toisiinsa) tulevat, samoin tulee Esikoisen tyttöystävä sekä vielä yksi kaveri. Tarkoitus olisi saunoa (minä tosin en voi, sillä olkapäässä on vielä tikit) ja grillata.
Olo on haikea, kun yksi joukosta on lopullisesti poissa... Mutta uskon hänen katselevan iloisena meitä tuolta ylhäältä... Sydämissämme hän on kuitenkin läsnä aina!

Mies on kokopäivän koonnut kasvihuonetta, -jonka neljän vuoden haaveilun jälkeen vihdoin sain... =) Raukka taitaa olla melko märkä, sillä taivaalta tulee vettä vähän väliä.
Aluksi kasvihuoneesta tulee ehkä jonkinlainen "oleskelu-tila", mutta toivon, että ensi keväänä minulla on voimia käyttää sitä alkuperäiseen tarkoitukseensa, -eli kasvattaa siellä jotakin.

Kun tiesin nuorten tulevan meille, niin innostuin hieman laittamaan juhannusta...
Saunaan laitoin pieneen sinkkiämpäriin koivunoksia ja keräsin etu- ja takapihan terasseille hiukan kukkia...

Oloni on ollut... En kyllä osaa kuvata sanoin, -minä olen mutta en "elä"...

Eipä täällä varmaan enää monikaan käy, mutta jos joku vielä sattuu "eksymään" blogiini, niin toivotan oikein mukavaa, rauhallista ja turvallista juhannusta!

Pientä päivitystä taas...

Olen saanut niin ihania ja kannustavia kommentteja enkä koskaan voi niistä kylliksi kiittää...
Moni on sitä mieltä, että minun kannattaa kirjoittaa tänne ajatuksiani. Kyllä minä niin varmaan teenkin, -siitä huolimatta ettei tarkoitukseni ollut tehdä tästä mitään suru-blogia.
Kirjoitan sen minkä pystyn. Ne syvimmät ajatukset jäävät kuitenkin mieleni sopukoihin, ja niitä yritän työstää psykiatrian poliklinikalla jossa siis vihdoinkin olen päässyt käymään.
Ensimmäisellä tapaamiskerralla oli lääkäri ja hoitaja ja minulla mukana äiti sekä sisko. Toisella kerralla menin yksin ja vain hoitajalle. Hänellä jatkan käyntejä. Tosin hän jäi nyt lomalle joten huominen aikani on sijaisella. Eipä minulla sillä niin väliä ole, ei meillä tämän oman hoitajan kanssa vielä kuitenkaan ehtinyt mitään kunnollista hoitosuhdetta syntyä.
Olen iloinen että saan käydä ammatti-ihmisen juttusilla. Ensin tuntui etten pysty sielläkään puhumaan enkä itkemään, mutta kun hän kyseli asioita niin sain kerrottua joitakin tuntemuksiani. Shokissa minä kuulemma vielä olen, tapahtuma on ollut niin järkyttävä, että elimistöni suojelee vieltä mieltä. Toki järjen tasolla tiedän ettei Poikaani enää ole, mutta silti sitä on niin vaikea ymmärtää ja hyväksyä...

Hetki kerrallaan tässä yritän mennä. Äiti ja sisko ovat olleet kanssani paljon ja pitäneet minusta todella hyvää huolta. <3
Viime torstai aamuna minulla oli se olkapään leikkaus ja sitä ennen tulivat äiti ja sisko kanssani meille siivoamaan. Sitä kun ei meillä oltu moneen viikkoon tehty...
Olkapää leikkaus meni hyvin ja henkilökunta oli ystävällistä.
Kipupumppua olen pitänyt siitä asti ja tänään otamme sen pois. Särkylääkkeiden syönti jatkuu edelleen. Sairauslomaa sain heinäkuun loppuun. Äiti ja sisko ovat olleet yhdessä ja vuorotellen kanssani leikkauksen jälkeen kun mies on tehnyt pitkiä työpäiviä. Äiti on istutellut minulle kukkia. Sen lisäksi että äiti on hoitanut niin hän on myös ostanut ihania juttuja minulle, kun olemme käyneet kaupoissa. Tämän ihanan korin äitini oli ostanut minulle kun leikkauksen jälkeisenä päivänä kävi kaupassa siskoni jäädessä minua hoitamaan.


Yhtenä päivänä kävimme vähän ajelulla äidin ja isän kanssa. Siltä reissulta äitini osti minulle tällaisen ihanan ruukun. Sen hinta oli 39.90€ ja nyt oli puoleen hintaan eli 19.95€
Eilen näimme eräässä liikkeessä samaisen ruukun maksavan 15.95€ -ja ihan normaali hinta...
Kylläpä voi olla eroa hinnoissa!!!
Toivotaan, että kukat lähtevät hyvin kasvamaan.

Tähän loppuun haluan vielä esittää "julkisen" kiitoksen yhdelle (vähäisistä) ystävistäni.
Kiitos Mia kun olet jaksanut viestitellä ja kysellä vointiani. =)

Lämmin kiitos...

Taas kerran haluan kiittää kaikkia teitä kommenteista, ajatuksista, rukouksista...

Eilen kävimme vähän miehen kanssa ajelulla, Fiskarsissa ja siellä suunnalla. Aivan pienen pienen hetken tavoitin jonkinlaista parempaa mieltä kävellessämme siellä muiden ihmisten seassa ja käydessämme Kirjakahvilassa haukkaamassa pientä välipalaa.
Tiedän, että elämää jatkuu, -sen on jatkuttava. Ei Esikoisenikaan haluaisi minun jäävän sängyn pohjalle suremaan...
Autossa -matkalla kotiinpäin, kesäisiä maisemia katsellessani tuli lohduton ikävä ja itku...
Miksi meidän piti menettää Rakkaamme, miksi, miksi miksi...

Odotan kovin huomista aamua kun pääsen psykiatrian polille. Toki tiedän ettei kukaan toinen voi tuskaani poistaa, ei edes helpottaa, mutta ehkä he osaavat auttaa minut alkuun tässä surussani jota pidän osittain sisälläni, -kun en uskalla ajatella, muistella.
Mieleni ei kuitenkaan vielä ymmärrä, ei halua uskoa, etten koskaan Rakasta Poikaani näe...
Enkä minä tiedä miten jatkaa elämää ilman häntä...

Usko, toivo ja rakkaus...

Vasta reilut kolme viikkoa takana tätä surua ja tuskaa. Välillä tuntuu, ettei se ole vielä edes tainnut kunnolla alkaa. On NIIN vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä sitä että Rakas Esikoiseni on todellakin poissa...
Mikään ei tunnu miltään ja samaan aikaan kuitenkin kaikki tuntuu niin pahalta!

Tänään kävin työterveyslääkärilläni, tällä naisella joka on minua niin monesti ennenkin auttanut. Hän toivoo minun mahdollisimman pian palaavan töihin... Onneksi ihan vielä minun ei tarvitse ajatella sitä. Se olkapää leikkaus joka olisi ollut silloin heti Poikani onnettomuuden jälkeen, ja joka peruuntui, on edessä nyt 12.6. Sen myötä sairauslomaa tulee 4-6 viikkoa.
Tänään tuli -vihdoinkin- myös aika psykiatrian poliklinikalle ja sinne pääsen maanantaina 9.6.
En osaa ajatella vielä töihinpaluuta, en edes noita tulevai hoitoaikoja; kun en pysty elämään kuin pienen hetken kerrallaan. Kyllä ne ihmiset psyk.poliklinikalla varmasti osaavat sanoa koska olen kykenevä töihin.

Äitini on ollut kanssani joka päivä. YRITÄN päivittäin tehdä jotakin pientä (sängystä nousemisen ja pukeutumisen lisäksi). Ei sen tarvitse olla mitään ihmeellistä, mutta jos suinkin pystyn, niin teen. Haudalla olen tietenkin käynyt päivittäin. Tänään kävimme äidin kanssa kirjastossa ja lainasin muutaman surua käsittelevän kirjan. Tältä päivältä olen lähettänyt äidin kotiin, -ei hän tietenkään olisi lähtenyt, mutta sanoin, että soitan kyllä jos tuntuu, että tarvitsen häntä.
Eilen kävimme kirpputorilla. Ehkä JOSKUS pystyn nauttimaan niistä asioista joita tein ennen Poikani poismenoa; kirpputorit, käsityöt, kodin- ja puutarhanhoito...
En haluaisi tehdä tästä blogistani "suru-blogia", sillä tämä oli aina sellainen positiivinen henkireikä minulle. Sain kuvata ja kirjoittaa kauniista asioista jotka minulle olivat kivoja juttuja.

Esikoisen tyttöystävä antoi minulle eräänä päivänä pienen lahjan; kauniin kultaisen riipuksen jossa on pienet risti, ankkuri ja sydän; -usko, toivo ja rakkaus. Kannan sitä kaulassani Poikani hopeisessa horoskooppiketjussa jonka onnettomuuden jälkeen hänen pöydältään löysin ja laitoin itselleni.

Taas kerran haluan itseni ja läheisteni puolesta lämpimästi kiittää jokaista teistä, osaanotoistanne, kauniista sanoista, halauksista, ajatuksista... Ne kannattelevat meitä!

Loppuun vielä kuva vanhoista lusikoista jotka äitini minulle eilen kirpputorilta osti. Itse löysin tuon alla olevan kauniin pienen pitsireunaisen liinan.