Pikainen päivitys vasemmmalla kädellä, -täältä sairaalasta!
Niin, minut tuotiin tänne ambulanssilla keskiviikkona.
Kaaduin polkupyörällä työmatkalla -ja ihan lähellä kotia...
ONNEKSI eräs naapurin setä oli pihallaan ja kuuli kun huusin apua!
Olin jotenkin aivan järkkytynyt.... Oma vikani; olen äärimmäisen arka ajamaan pyörällä, ja kun näin edessäni katujenpesuauton, niin hätäännyin (vaikkei syytä niin olisi ollutkaan) jarrutin etukäsijarrulla ja samaanaikaan eturengas osui maassa olleeseen kuoppaan. Se mitä sen jälkeen tapahtui ei ole ihan tarkasti mielessäni, -mutta ohjaustangon yli kai lensin/pyörähdin...
Huom. kuvat lainattu netistä.
Huom. kuvat lainattu netistä.
En päässyt ylös sillä en tuntenut oikeaa kättäni... Vain suunnattoman kivun...
Naapurin vanhemman herran lisäksi paikalle ilmestyi 2-3 muuta miestä, joista yksi soitti ambulanssin.
Sitä jouduin odottamaan niin että soittaja ehti kysellä jo uudelleen että koska se ambulanssi oikein tulee...
Tämä tuttu naapurin vanha herra (jonka tontin kohdalla onneksi siis kaaduin) oli hakenut viltin suojakseni.♥
Ambulanssihenkilökunta antoivat esiapua minun siinä tien laidassa maatessani. Oikea käsi oli kyynärvarresta kokonaan poikki joten paljon ei minua voitu liikutella. Takki piti leikata saksilla päältäni pois, että saivat käden tuettua. (sairaalassa piti vielä leikata pusero ja rintaliivit) Ambulanssi-miehet sekä yksi nainen olivat todella ihania, vaikka taisin siinä järkyttyneenä ja peloissani kysellä ja höpöttää ties mitä älyttömiä!
Lähes koko päivä piti odotella ensiavussa, kipsattiin ja kuvattiin, leikattiin kipsi irti ja kipsattiin käsi toiseen asentoon ja taas kuvattiin. Sitten vain odoteltiin osastolle pääsyä.
Olin saanut soitettua äidille (sillä kuulin hänen jossakin vaiheessa soittavan minulle, ja tiesin että huolestuu jos ei saa minua kiinni). Kerroin äidille tapahtuneen ja pyysin ilmoittamaan pojalle ja miehelleni.
Oli ihana yllätys kun jonkun ajan kuluttua kerrottiin että mieheni oli tullut ja kysellyt minua. Hän pääsi luokseni ja hetken kuluttua tuli poikani.♥ He istuivat pitkään seuranani. Lähetin heidät kotiin ja aika pian sen jälkeen pääsinkin osastolle, -ilta kyllä oli jo.
Täällä olen ollut nyt keskiviikosta asti. Kyynärvarsi on siis pahasti katkennut kyynärvarresta, olkapään ja kyynärpään välistä, -lähempänä kyynärpäätä. Huomenna olisi tarkoitus leikata, -jos ei tule mitään hätäsektiota tms.
Kyllä sitä on tässä toisenkin kerran miettinyt, että koska nämä ikävät asiat kohdallani helpottavat... Tapahtuuko koskaan käännettä parempaan... Saanko koskaan kokea jotakin oikein hyvää ja onnellista asiaa...
Lääkkeiden voimalla tässä on ollut pakko jaksaa. Olkavarressa on kipsi, mtta ei se estä luiden päiden liikkumista, -ilkeän tuntuista muljahtelua tuntuu, kipu on kova ja välillä tuntuu sellaista pistävää kovaa kipua, silloin kai ne rispaantuneet luun päät osuvat... johonkin...
Hoitajat täällä ovat aivan uskomattoman ihania ja ystävällisiä. Outoahan tämä on olla toisten armoilla ja vähän niinkuin passattavana, mutta esim. iltaisin kun yöhoitajat ovat laittaneet sänkyni kuntoon (minun pitää nukkua osittin istuvassa asennossa) ja laittaneet tyynyt koukistettujen jalkojeni alle, nostaneet sängynlaidat ylös ja petelleet minut, niin on oikein hyvä olo... Ihana tunne kun kerrankin joku huolehtii minusta...
Aika hauska sattuma tässä jutussa kuitenkin on...
Eilen tuotiin viereiseen sänkyyn potilas. Olin selkä ovelle päin, mutta kuulin kun verho vedettiin eteen ja hoitajat juttelivat tälle potilaalle. Puheista huomasi että kaikki tunsivat toisensa. Sitten aloin kuunnella että tämän potilaan ääni kuullosti tutulta. Varovasti kysyin, että anteeksi kun häiritsen, mutta onko siellä verhon takana "----". No on, kuului vastaus. Samantien kuului kysymys että kuka siellä sitten on. Sanoin nimeni ja kun verho väliltämme aukaistiin, niin siinä me moni vuotiset kaverukset olimme nokakkain. Olemme olleet vuosia perhetuttuja ja siskoni on mm. tämän potilas-naapurini pojan kummitäti. ;)
Että olikin hauska sattuma, -siitä ovat iloinneet myös äitimme, siskomme ja muut läheisemme, -me kun siis tunnemme kakki toisemme. Tällä kaverillani on erittäin hyvä huumorintaju ja on kova juttelemaan, joten täällä on kyllä "vitsit" lentäneet... Hänellä jalka poikki, minulla käsi.
Mitäs me poikkinaiset potilaat, -tuemme toinen toisiamme! :-)
Nyt väsyttää... Koitan palailla jos/kun ensiviikon alussa varmaankin kotiudun.
Sitten edessä pitkä sairasloma ja kuntoutuminen... Ja opetella elämään avuttomana, ilman oikeaa kättään, jonkin aikaa.Mielialaanihan tämä ilman muuta vaikutti myös aikatavalla...
