En ole vieläkään saanut apua psykiatrian poliklinikalta. Odotettava vain on, haluaisin niin puhua ammatti-ihmiselle. En tiedä koska pitäisi mennä töihin, -läheisen kuolema ja suru kun eivät ole sairauksia eikä niiden takia kirjoiteta sairaslomaa...
Mietin vain, että miten jaksan hoitaa lapsia kun juuri olen omani menettänyt.
Toissapäivänä tapasimme papin. Halusin Pekka-papin, joka on Vivamon pappi ja ollut esikoisen kerho- ja kouluaikana kevät- ja joulukirkkojen pappina. Hän oli myös yksi esikoisemme rippipapeista. Aivan ihana ihminen. Hän on -varmaan joillekkin tutun Anna-Mari Kaskisen mies-. Minun kuopukseni ja heidän poikansa ovat samanikäisiä ja käyneet esikoulua ja ala-astetta yhtäaikaa. Olleet kavereita silloin.
Papin kanssa kävimme läpi esikoisen elämänkaarta ja hän kyseli asioita jonka pohjalta tekee muistopuheensa. Niin raskasta oli kun siinä pöydän ääressä istuimme ja juttelimme (olimme yhdessä; minun avomieheni, poikani, ex-mies ja hänen avovaimonsa). Mietin, että en ikinä olisi voinut kuvitella miltä tuntuu järjestää oman lapsen hautajaisia... Toki me hiukan hymyillenkin muistelimme joitakin asioita esikoisesta.
Eilen lähdin veljen vaimon ja siskon kanssa käymään Ainolassa. Väkisin oli vain lähdettävä, kun toiset haluavat tällä tavalla auttaa. En voi sanoa siitä nauttineeni, mutta olihan se vaihtelua. Ja mietin, että poikanikin toivoisi minun lähtevän ja yrittävän jatkaa mahdollisimman normaalia elämää.
Eilen kävi myös poikani ala-asteen opettaja (oli kaikki kuusi vuotta). Hän on aina pitänyt kovin pojastani ja halusi tulla tuomaan surunvalittelu kukkia. Hän itki ja kauhisteli miten tällaista voi tapahtua. Minä en pystynyt itkemään, itseasiassa minulle jäi hiukan pahamieli. Kyllä minä tiedän, ettei ihmisillä ole sanoja tällaiseen tilanteeseen, mutta se itku, voivottelu ja kauhistelu vain pahensi minun oloani... Toki silti olen äärimmäisen iloinen, että hän tuli ja muisti.
Tänään kävimme veljen vaimon kanssa tilaamassa meidän hautavihkon. Sinistä ja valkoista tulevat meidän kukkamme olemaan. Käyn vielä ensiviikon alussa viemässä muistotekstin, joka on Anna-Mari Kaskisen eräästä sanoituksesta viimeinen säkeistö, -sen haluan surunauhaan.
Nyt on äitini ollut kanssani täällä jonkinaikaa ja odottelee, että lähdemme vähän ulos.
Mentävä vain on, -kevät on kauneimmillaan ja minun rintaani puristaa suurin suru ja ahdistus. Saatamme rakkaan esikoisen haudanlepoon 31.5. Kevätjuhla päivä, -monelle onnen ja ilon päivä, -meille jotain aivan muuta...
Voikaa hyvin te kaikki ihanat ystävät jotka olette jaksaneet ajatella, kommentoida ja siten kantaa meitä surumme keskellä. Lähetän teille lämpimiä ajatuksia ja halauksia.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaHei Titti, kirjoitin jo yhden viestin, mutta poistin sen. Yritän löytää sanoja, mutta se on kovin vaikeaa. Haluaisin sanoa jotain lohduttavaa, löytää oikeat sanat...
VastaaPoistaKirjoitat kauniisti, vaikka elät niin suuren tuskan keskellä. Ja yritän kuvitella, miltä sinusta tuntuu. Kuten tuossa kirjoitat, että et olisi voinut aikaisemmin kuvitella, miltä tuntuu järjestää oman lapsen hautajaisia. Yritin miettiä, miltä se tosiaankin tuntuisi, mutta pelkkä ajatuskin tuntuu niin pahalta, etten pysty mitenkään kuvittelemaan sellaista tilannetta. Kuitenkin suurin suru, jonka voin kuvitella, on oman lapsen menettäminen.
Ja siinä tilanteessa sinä nyt olet ja sydäntäni särkee tämä ajatus. Toivon, että pääsisit pian puhumaan jonkun kanssa, varmasti olet kipeästi sen tarpeessa. Aika huonosti on tämä asia hoidettu psykiatrisen poliklinikan taholta ja toivon, että hoitavat asian pian kuntoon.
Olet ajatuksissani ja toivon sinulle jaksamista, päivä kerrallaan ja askel askeleelta. Halauksin Merja
Hei Titti!
VastaaPoistaTänään on oman isäni kuolemasta tasan kaksi vuotta. Itse yritin tuolloin olla töissä jo ennen hautajaisia, mutta eihän siitä mitään tullut.
Tahdon siis sanoa, että pyydä pitkä sairasloma. Olet sellaisessa tilanteessa, että et varmaankaan nyt töissä pärjää. Olen saanut teksteistäsi sen kuvan, että yrität olla urhea ja vahva, mutta tosiasia on, että sinun ei tarvitse!
Suru on surtava, sen ohitse et pääse. Varmasti suru jossain vaiheessa hellittää pahimman puristuksensa ja kauniit muistot astuvat yhä enemmän sen rinnalle, mutta vielä ei ole sen aika. Anna itsellesi aikaa ja lupa surra!
Halaten Jaana
Hei Titti
VastaaPoistaOlen niin sanaton tämän sinua kohdanneen surun edessä.Kun luin onnettomuudesta,ajattelin sitä murhetta mitä jossain kodissa oli sillä hetkellä,enkä tiennyt kuin vasta tullessani blogiisi että suru oli kohdannut teidän perhettänne.
Voimia sinulle ja läheisillesi näihin tuleviin päiviin.Joskus vielä tulee päivä kun pystyt iloitsemaan muistoista mutta vielä ei ole sen aika.Nyt sinulla on lupa surra ihan niin kauan kuin sinusta tuntuu.
Toivottavasti saat lomaa töistä että jaksat tämän vaikeimman ajan yli.
Lämmin halaus sinulle.Olet ajtuksissani ja rukouksissani.
Tuula
lOn tosi vaikea kirjoittaa tänne mitään, koska tosiasiahan on se, että edes samankaltaista kokenut ei voi tietää, miltä sinun arkesi tänään näyttää ja tuntuu.
VastaaPoistaOmalta kohdaltani tiedän, että kaikki lohdutus- ja tsemppausyritykset ovat turhia ja toisinaan jopa vahingollisia vaikka eiväthän lohduttajat toki pahaa tarkoita. Useimmiten niissä vain tuppaa käymään niin, että sureva itse joutuu lohduttajan rooliin.
Kun kohtaa jotain näin mullistavaa ja raadollista, elämän raamit kolahtavat aivan toisenlaiseen järjestykseen. Ihmisistäkin näkee aivan uusia ja osin järkyttäviäkin piirteitä: röyhkeän uteliaisuuden, hyväksikäyttöyrityksiä, ihmisten omien tarpeiden pönkittämistä toisen vaikeuksien kautta -- mutta onneksi, ONNEKSI myös vilpitöntä auttamishalua, myötäelämistä ja aitoa inhimillistä ihmisyyttä, joka auttaa jaksamaan.
Tosiasia on myös se, että sinun tilanteessasi, äitinä, on aivan pakko jaksaa. Ehkä tiedät, mitä tarkoitan. Vaikka lähti, jäljellekin jäi ihmisiä, jotka tarvitsevat. Toisaalta myös ne arkirutiinit, se, että on pakko jaksaa, auttaa selviämään siitä suurimman järkytyksen ajasta. Se suru tulee ja se lamaannuksen hetki tulee. Se ottaa otteen sitten, kun siihen on tilaa. Sinä osaat varmasti kuunnella itseäsi, sinun ei tarvitse toimia kenenkään muun kuin itsesi toiveista ja tarpeista (ne lasten tarpeet tässä tilanteessa ovat äidin omia tarpeita myös).
Sairauslomaa ei tosiaan läheisen kuoleman vuoksi saa. Sairauslomaa kyllä saa esim. diagnoosilla "järkyttävään kokemukseen liittyvä sopeutumishäiriö". Jotenkin... typerää ja turhauttavaa, mutta käytettävähän näitä porsaanreikiä on. _Älä mene_ töihin, jos tuntuu, että et kykene. Mene sitten kun tuntuu, että töihin meneminen tekee hyvää. Uudelleenkin voi sairauslomalle sitten myöhemmin jäädä, jos voimavaroja ei töissäkäyntiin riitä. Toivottavasti löytyy ymmärtäväinen ja järkevä työterveyslääkäri. Toivottavasti myös pikaisesti saat apua, koska järkyttävän kokemuksen jälkeen pitäisi saada kontakti johonkin auttavaan tahoon mahdollisimman pikaisesti!
Elämä on sitä, että kokemustensa kanssa joutuu elämään. Muistot eivät aina ole helppoja ja niitä kantaa lopun elämäänsä mukanaan. On tärkeää elää tätä päivää ja hyväksyä historiansa. En väitä, että se on helppoa, mutta se on ainoa keino selvitä ja jatkaa elämää, joka kaikesta huolimatta on suuri lahja meille jokaiselle.
Mietin pitkään voinko laittaa tämän kirjoittamani pätkän vieraskirjaasi, mutta päätin sen laittaa. Omassa lähihistoriassani on isoja ja järkyttäviä tapahtumia, joiden vaikutuksesta vieläkin välillä olo on hutera. Ehkä siksikin ymmärrän tilannettasi syvemmin, vaikka en tietenkään väitä, että ymmärtäisin sitä täysin.
Toivon sinulle paljon voimia!