Miksi turhaan, -bloginihan on julkinen, joten jokaisella on oikeus kommetoida omilla mielipiteillään.
Jos minä pahoitan mieleni jonkun sanoista, on siis syytä mennä itseensä!!
Nyt kuitenkin hyvää tarkoittavat kommentit ja menetykseni vertaaminen toisten ihmisten menetyksiin tuotti mielipahaa.
Tällä hetkellä minä tunnen ja suren näin, -tämä on minun tapani. Ei ehkä "oikea",- mutta...
Jään miettimään lopetanko blogini pidon kokonaan, siirränkö salasanan taakse vai yritänkö pitää vain mahdollisimman pinnallisena, kertomatta sen enempää omia henkilökohtaisia tuntojani. Tätä lukee moni minut tunteva, ja nyt tuntuu, että päästän ihmiset liian lähelle elämääni... No, pintaraapaisuahan tämä vain on ollut, mutta kuitenkin!
Ikävä kuulla että näin on käynyt.
VastaaPoistaMissään tapauksessa en halua sinun luopuvan tästä blogistasi..
Aurinkoisia syyspäiviä sulle!!
Titti hyvä !
VastaaPoistaÄlä nyt missään tapauksessa lopeta ainakaan blogiasi !
Ja sinulla on aivan täysi oikeius kirjoittaa blogissasi ihan miltä sinusta milloinkin tuntuu ja niin se pitäisi ollakin ! Sillä tavoin purat sisällä myllertävistä monien tuntojen sekamelskaa ulos ja sehän on samalla sinulle kuin terapiaa, hyödyllistä ja tarpeellista !!!
Surulla ei todellakaan ole kaavaa, ei aikaa, ei muotoa ja vaikka ympärillä olisi miten paljon rakkaita, läheisiä ihmisiä, sen tuskan ja lohduttoman surun kanssa on kuitenkin yksin ! Sillä kukaan ei pääse toisen sisimpään täydellisesti näkemään ja tunttemaan. Mutta joka on raskaita suruja itse läpi käynyt, voi suureksi osaksi kuvitella, mitä tuskaa se on !
Olen seurannut kirjoituksia ja minä nostan sulle hattua, että olet jaksanut niin äärettömän kauniilla tavalla iloita pienistäkin ilon aiheista ja juuri ne hetket, nostaa sinua aina pienen matkan kerraallaan taas eteenpäin ja antaa sinulle voimaa !
Me kaikki täällä varmastikin yritetään parhalla mahdollisella tavoin kannustaa valaa pientäkin uskon kipinää huomiseen.
Tiedän että suuressa surussasi olet herkkä, niin minäkin aikoinaan :( Muistan kun mulle kerran sanottiin lapsenlapseni kuoleman jälkeen vihjaavasti, että niin "eikös siitä ole JO monta kuukautta" ! Jo tuo sai minut voimaan pahoin, sillä tulkitsin sen niin, että nyt siitä on jo niin kauan ja nyt on aika mennä eteenpäin. MUistat varmaan kun kerroin tai ainakin blogissani , http://hellumarja.vuodatus.net kirjoitan, että menetin ensimmäisen lapseni ja sitten myös ensimmäisen lapsenlapseni ja senjälkeen minä "romahdin" ja myös lapseni menetys tuli uudelleen traumaatisesti esiin. Tavallaan se surutyö alkoi uudelleen :(
Aikaa on siitä nyt hieman yli 3 vuotta.
Ajan kanssa suru muuttaa muotoaan, sitä pikkuhiljaa alkaa saada voimia senverran että ehkä alkaa katsomaan kuvia jne, mutta vasta sitten siihen on valmis, kun itse tuntee siihen olevansa valmis, näin se vaan on.
Sinulla Titti niitä muistoja on 19 vuoden ajalta. Muistot pysyy aina tallella, mutta niitä ei tokikaan pysty edes ottamaan esille kun vasta aikojen päästä ja silloin kun juuri itsestä siltä tuntuu !
Voi Titti, kun olisit tässä , halaisin sinua lujasti ja lämpimästi !!! Olen ennenkin sanonut että tunnen niin suurta myötätuntoa sinua kohtaan ja myötäelän surussasi !
Voimia sinulle ja jaksamista !!!
Olen täysin samaa mieltä, että todella ikävä kuulla, että tätä sinun ihanaa blogiasi olisi kommentoitu sinua loukkaavasti... En kyllä ymmärrä, että joku voi näin tehdä... Jos voimia riittää, niin jatka ihmeessä tämän blogin pitämistä. Käyn usein lukemassa tätä ja aina kun on "hiljaiseloa", niin ajattelen, että juuri sillä hetkellä tarvitset erityisen paljon rakkautta/voimaa/välittämistä läheisiltäsi... Haleja ja voimia sinulle!
VastaaPoistat. louhiS
Hei Titti,
VastaaPoistaminullakin on ollut monta kertaa meilessani oman blogini lopettaminen, kun tuntuu etta tulee paljastettua liikaa itselle arkoja asioita. Mutta koska minulle blogin pito on vahan kuin terapiaa, olen itse paatynyt siihen etta kun tiedan etten ehka jaksaisi saada kohonkin juttuuni kommentteja, otan kommentointimahdollisuuden pois, ja nain ei ole sita ongelmaa. Jos haluat, voin neuvoa, miten se tapahtuu, se on ihan helppo juttu.
Jaksuja taas kovasti lahettelen taalta Ranskan-maalta!
Tyhmiä ihmisiä maailmassa valitettavasti riittää. Voimia ja jaksamista sinulle. Aika onneksi armahtaa ja pura suurta suruasi sekä ikävääsi juuri kuin sinusta hyvältä tuntuu. Lämmöllä SiniHelmi
VastaaPoistaPyydän syvimmästi anteeksi, jos minun viestini on koettu loukkaavaksi. Halusin todella vain hyvää, mutta sanat ovat köyhät... Pidän suuta pienemmällä. Parempi olla näin suuren menetyksen äärellä hiljaa ja vain ihmetellä Luojan tekoja.
VastaaPoistaA n t e e k s i!
YSTÄVÄT RAKKAAT!!
VastaaPoistaEN MISSÄÄN NIMESSÄ HALUA KETÄÄN SYYTTÄÄ MISTÄÄN!!
OMA MIELENI ON VAIN NYT NIIN HERKKÄ, ETTÄ JOISTAKIN SANOISTA JÄI VÄHÄN PAHA MIELI... VASTUU ON SIIS TÄYSIN MINUN!!
Ystävä Hyvä! Ethän lopeta kirjoittamista. Olen vieraillut usein sivuillasi mutta en ole osannut sanoa niitä oikeita sanoja, jotenkin sanat tuntuvat turhalta helinältä.
VastaaPoistaNäin olen itse kokenut kun 8 vuotta sitten lastenlasteni isä kuoli
tapaturmaisesti.
Suru on käytävä läpi, jossakin elämän vaiheessa. Ei ole hyvä pitää kaikkea sisällään.
Oman lapsen menetystä ei voi kukaan ymmärtää täysin ellei se satu omalle kohdalle.
Nämä ovat vaikeita asioita!
Omakohtaisesti olen kokenut työn antavan voimia arjessa jaksamiseen. Varsinkin jos pitää työstään, silloin saa ajatuksen vähäksi aikaa pois surusta.
Anopin ja vanhempieni menetysten jälkeen kävin 3 vuotta vaihtoehtoishoidoista Rosen-terapiassa, koin sen hyväksi minulle.
Yhdyn täysin edellisiin kommentteihin, ja ymmärrän miltä sinusta tuntuu. Jatkathan kirjoittamista.
Lähetän Sinulle sylintäydeltä parantavaa energiaa!
*voimahalaus ja siunasta*
VastaaPoistaTitti;
VastaaPoistaKaikki, mikä elämääsi tuo edes pientä iloa, se kannattaa pitää ja jos tämä blogi on sinulle yksi iloa tuottavista asioista, niin sen pitämistä kannattaa jatkaa.
Täällä sivuillasi on ollut kiva käydä ja kauniisti kirjoittamiasi tekstejä on ollut ilo lukea, kuvasi kauniine asetteluineen ovat upeita.
Lämpöä päivääsi!
Halauksia sinulle ja voimia!
VastaaPoistaIkävää, että olet pahoittanut mielesi ja elä siitä itsesäsi syytä. Elät todella raskaksta aikaa ja en itse (3 pienen lapsen äitinä) edes pysty ajattelemaan miten kohtaamastasi surusta "pääsee / pääsisi" yli. En usko että mitenkään.
Voimia, voimia, voimia toivotan sinulle.
- Terhi
Kaunista iltaa!!!ja Kaunis kiitos arvontalahjasta. En meinannut hennoa avata edes sitä, jo pelkkä paketti oli piristys, kun Albert Edefelt on suosikkitaiteilijani.(Martta Wendelinin ja Elin Danielson-Gamboghin lisäksi)
VastaaPoistaAnnoin lapseni avata sen, hän arveli että siellä on tyynyliina...olipas monta juttua. Näkyy miten olet viettänyt aikaa niiden valmistamisessa joten arvostan niitä todella.
Tykkään paljon blogistasi, harmi jos lopettaisit...
Voi olla joskus vaikea muotoilla ajatuksiaan kirjoittamisen muodossa,vaikka hyvää varmasti tarkoittavatkin jokainen.Tosin on oltava varovainen puheissaan toisten tunteista, sillä asiat ovat omakohtaisia ja herkkiä, niissä ei voi jyrkästi jaella minkäänlaisia neuvoja tai totuuksia.
T: onnekas voittaja, uudeltamaalta, äiti neljän lapsen
Aivan samoilla ajatuksilla täällä nyt kirjoittelen... olen käynyt täällä blogiasi seuraamassa ja olen myös sitä mieltä että älä vain lopeta blogiasi. Tai sinun asiasihan tämä on mutta jotenkin tuntuisi että tämä blogin pito ja kirjoittaminen (vaikka se ei tänne olekaan sellaista.. tarkoitan ehkä niin "paljastavaa") varmasti auttaa sinua selvittelemään tuntojasi sekä selviytymään jokapäiväisistä rutiineista. En
VastaaPoistavoi mitenkään tietää enkä tuntea tuskaasi voin vain arvailla ettei senkaltaista ole mitään muuta... ja olen niin kovin,kovin pahoillani ja surullinen puolestasi. :(
Kaikkea hyvää ja voimia sinulle, tiina.
Voi, miten paha mieli tuli puolestasi...
VastaaPoistaEn tiedä, minkälaisia viestit olivat,joista mielen pahoitit, mutta itse totean vain, että menetyksesi on niin käsittämättömän valtava, suurin, mitä voi olla, (sen jokainen äiti voi ymmärtää) että moni lukee täällä varmasti postauksiasi nöyrästi ja hiljaa, sillä tälläiseen tuskaan ei ole sanoja... Ja jos välillä jonkin sanan tahtoisi lohduksesi kirjoittaa, niin tunteet ovat tälläiset... (kirjoittamani runo ystävälleni, muutaman vuoden takaa)
*Sanaton*
Ei minulla ole sanoja lohduksesi
Olkapäätäni tarjoan
kyynelillesi valua
Kuulevan korvan
suruasi purkaa
Enempää en osaa,
muuhun en kykene
Vaikka tunnen
sinun surusi
minun sydämessäni
Niin; osaamattomuutta, sanattomuutta... mutta toisaalta valtavaa myötätuntoa...
ja silti kukaan meistä, joka ei ole kokenut menetystäsi, ei voi todella tietää, mitä kannat sydämessäsi... voimme sen vain aavistaa, ja siksi toivon että jollain tavalla, jollain tasolla voisimme olla sinulle "olkapäänä".
Sydämestäni toivon sinulle kaikkea hyvää; ja kovin mielelläni näkisin sinun jatkavan blogiasi.
Älä vain lopeta blogiasi! Ikävä, että olet saanut kurjia kommentteja, mutta mielestäni jokaisella on oikeus pitää juuri sellaista blogia kuin itsestä tuntuu. En ymmärrä, miksi ihmisten pitää jättää ilkeitä kommentteja, itse haluan aina löytää jotain hyvää sanottavaa ja kannustaa. Jos poistut salasanan taakse, haluasin olla niiden joukossa,jotka edelleen saavat jakaa tuntojasi. Voimia Sinulle jälleen kerran!
VastaaPoistaAjattelen, että olet sielultasi ja sydämeltäsi suuri ihminen, joka kokee asiat äärettömän voimakkaasti. Rakkaan ja läheisen ihmisen poismenon jälkeen kaikki aistit ja mieli herkistyvät entisestään.
VastaaPoistaKirjoittaminen on terapeuttista ja varmasti helpottavaa. On kuitenkin ihan sinusta itsestäsi kiinni miten paljon haluat teksteissäsi antaa. On lukijan omaa hölmöyttä, arvostella toisen surun tai masennuksen määrää ja ajatusten kulkua. Me emme voi tuntea toisen ihmisen sielunmaailmaa.
Kirjoita mitä itse koet haluavasi kirjoittaa. Jos haluat blogisi salaiseksi, minä ja moni muu haluaisimme olla jatkossakin sinua kuulemassa ja kenties sillä tavoin tukemassa.
Olet rukouksissani.
Halaten
Jaana
Hei Titti, voimia ja halauksia!
VastaaPoistaHarmi, että jostain olet mielesi pahoittanut. Toivon todella, että pääset siitä tunteesta yli ja jaksat edelleen pitää näin ihanaa blogia, kuin tämä on ollut ainakin tähän asti. Meitä on varmaan monia, joita kirjoituksesi koskettaa. Samalla toivon Sinulle voimia mennä eteenpäin, pienin askelin.
VastaaPoistaLöysin blogiisi vasta eilen. Olen lukenut tämän nyt tähän saakka ja aion jatkaa ihan loppuun. Täällä on suunnattoman kauniita kuvia ja ihania esineitä. Mielenkiintoisia postauksia ja olen itkenyt täällä ruudun toisela puolella, kun olet kirjoittanut Esikoisesi menettämisestä. osaa edes kuvitella miltä sinusta on se tuntunut. Osaat kirjoittaa myös tuntemuksistasi hyvin, ne kirjoitkset vievät mennessään ja tuntee itsekin olevansa ihan jossain muualla. Ja voi miten hölmöä verrata menetyksiä toisiinsa. Jokaisen menetys on henkilökohtainen asia, ei niitä voi verrata. Mutta ihmiset osaavat olla ajattelemattomia. Äitini kun kuoli, niin oli sellaisia , jotka vertasivat omia menetyksiään siihen ja sanoivat "tiedän miltä sinusta tuntuu". Ei niin voi sanoa, ei kukaan tiedä miltä toisesta ihmisestä tuntuu, mitä käy läpi. Vaikka olisi itsekin menetyksen kokenut. Siunausta ja valoa elämääsi, jatkan nyt lukemista. t. Maritta
VastaaPoista