Oli mukava huomata, että on monia jotka toivovat minun jatkavan!
Haluan vielä tarkentaa, että KUKAAN ei ole negatiivisesti kommentoinut.
Päinvastoin, -olen saanut ihania, positiivisia ja kannustavia kommentteja.
Nyt vain on mieleni ollut todella maassa ja herkillä, joten ihan sen tähden olen reagoinut joihinkin kommentteihin ehkä vähän väärällä tavalla...
Kuten tuossa toisessa poistetussa postauksessa kerroin, niin terapeuttini ihmetteli mihin kätken masennukseni, kun se ei näy päälle... No, kokemuksesta tiedän, ettei masennus todellakaan aina näy päälle (vaikka terapeuttini toista mieltä olikin), mutta luulenpa myös, että ihmiset jotka minut tuntevat, niin "näkevät" masennukseni.... (olen kaukana siitä mitä olin ennen Esikoisen poismenoa.)
Täällä ihmiset ovat tarkoittaneet vain pelkkää hyvää, mutta omasta mielialastani johtuen, tilanteeni vertaaminen toisten menetyksiin tai se hyvää tarkoittava "eteenpäin potkiminen" ei tässä vaiheessa minua auttanut, vaan päinvastoin!
Minä suren, koen ja tunnen juuri näin: enkä sille mitään voi!!
Tuntuu myös, että olen kertonut liian henkilökohtaisia asioita. Blogiosoitteeni on tainnut täällä kotikonnuilla levitä "puskaradion" välityksellä tutulta tuttavan tutulle, ja siis moni minut tietävä seuraa elämääni... En tiedä moniko heistä on uskaltautunut kommentoimaan...!!??!!
En usko pystyväni kokonaan lopettamaan tätä blogiani, -jonkinlainen "henkireikä" tämä kuitenkin on. Ja olen saanut niin monia ihania Blogi-ystäviä, etten varmaankaan osaisi "elää ilman teitä"...
Ja tällaiselle herkälle erakko-luonteen omaavalle nämä virtuaali ystävyyssuhteet ovat kultaakin kalliimpia!! <3
Yritän (tosin epäilen, etten ehkä siinä onnistu...) pitää toistaiseksi tämän niin pintapuolisena kuin kykenen, -jos se käy ylivoimaiseksi, niin laitan salasanan taakse (varmaankin siihen neuvoja saan). Jos vielä joku sen jälkeen haluaa blogiani seurata, niin haluan tietenkin tietää kuka, mistä ja miksi... , -kaikilta sitä ei tosin tarvitse kysyä... ;-)
Muistattehan siis rakkaat ystävät, etten missään nimessä syytä ketään mistään!!
On ihan omaa syytäni jos olen liian herkkänahkainen.
Elämä kai monilla meillä on "vuoristorataa".
Minun vuoristoratani taitaa vain olla pysähtynyt sinne alamäkeen sen jälkeen kun menetin Rakkaan Esikoiseni.
Annattehan minun olla vielä täällä alamäessä; heti kun sen lähtee nousuun, niin te olette ensimmäiset jotka siitä saatte tietää...
Lämpimät halaukset lähetän teille kaikille!! <3
Lämmin halaus myös sinulle!
VastaaPoistaKiva, kun päätit jatkaa blogin pitoa.
Tämä on mukava henkireikä kaikessa arkeesi kuuluvassa.
On ihana päästä ihailemaan kauniita kuviasi ja esillepanojasi.
Yhdessä eteenpäin :)
Sinulla on lupa olla oma itsesi, surra omalla laillasi ja omalla aikajanallasi!
VastaaPoistaMuistan sinua!
Minä ymmärrän sinua tosi hyvin. Kirjoittaminen on terapiaa, mutta ihan oikeasti kirjoittaminen julkisesti siten, että kuka tahansa voi sitä lukea TIETÄMÄTTÄSI , sisältää riskejä.
VastaaPoistaOmalla kohdallani olen tehnyt itselleni rajat selväksi. Vieläkin taistelen osin rajojeni kanssa ja välillä päästän ulos liian henkilökohtaisia asioita.
Kun on vereslihalla, on todella haavoittuvainen ja kun sen vielä tiedostaa, kuluttaa asia voimia enemmän kuin se antaa.
Suosittelen sinulle sitä, että kirjoitat jokatapauksessa jos se sinua auttaa. Kirjoita suodattamatta. Mutta! Älä julkaise! Karsi, kun olet lukenut tekstin uudelleen myöhemmin ja julkaise vasta sitten.
Toki ihmiset lukevat mielellään ihan mitä tahansa kirjoitat, mutta ihan itsesi kannalta, varsinkin kun asia sinua nyt on alkanut mietityttämään, vedä raja johonkin.
Minunkaan mahdollinen masennukseni tai väsymykseni ei näy päällepäin. Terapeuttini on huomauttanut siitä useaan kertaan ja sanoo ymmärtävänsä hyvin niitä vaikeuksia joita kohtaan, kun sitä ei siis näe läheisetkään.
Ei se todellakaan aina näy ulospäin. Eikä se tarkoita sitä, että ihminen pyrkisi salaamaan tai kätkemään sen!!! Ei sinussa tai minussa ole mitään vikaa, me vaan satumme olemaan tämmöisiä.
Ihan kaikkea, mitä ajattelen, en uskalla tähän kirjoittaa. MUTTA ymmärrän sinua niin hyvin... ja ymmärrän ihmisiä, jotka kommentoivat hyvää tarkoittaen (ja samalla sinua satuttaen).
Viisain lähestymistapa menetyksiä kohdanneen ihmisen suhteen on sellainen ymmärtäväinen, avoin, kuunteleva... sellainen, joka ei neuvo eikä ohjaa. Pitää osata kuunnella sinua ja sinun tapaasi toteuttaa sinua ja suruasi! SE on tosi vaikeaa ihmisille, jotka eivät itse ole kokeneet menetyksiä. Ja blogissa: miten ihmeessä ihminen voisi ilmoittaa olevansa läsnä ja myötäelävänsä avoimesti kuunnellen (ei neuvoen)...
Suru tulee olemaan vielä pitkään läsnä sinussa. Olisi hyvä pyrkiä tietoisesti työstämään sitä, mutta vasta sitten, kun aika on oikea.
Voimia edelleen.
-junika-
Titti, minusta kuulostaa oikealta että teet nyt kaikkesi suojellaksesi itseäsi ja voimiasi. Jos se tarkoittaa blogin sulkemista, se on sitten hyvä niin. Jos haluat jatkaa, päätöksen pitäisi perustua vain siihen, että tämä tuntuu sinusta hyvältä, että itse saat tästä jotakin positiivista.
VastaaPoistaToivoisin ettei mielesi pahoittaneille ihmisille annettaisi tällaista valtaa toisen hyvinvointiin, mutta ikävä kyllä sitä ei oikein voi estääkään. Ei ole mahdollista antaa asioiden valua toisesta korvasta ulos silloin, kun on heikoimmillaan.
Blogisi on tuonut meille kaikille niin paljon kauneutta ja tärkeää ajateltavaa. Silti uskon jokaisen meistä tahtovan ennen kaikkea sitä, että sinulla on hyvä olla (niin hyvä kuin juuri nyt mahdollista) ja siksi tuemme sinua ilman muuta, mitä tahansa päätätkin.
Kaikkea ei tarvitse ymmärtää eikä hyväksyä. Ei ainakaan sellaista, josta tulee paha olo.
Ja kuten Mairekin jo kirjoitti, sinulla on lupa olla oma itsesi, edetä omalla tavallasi, omassa rauhassasi.
Meillä ihmisillä pitäisi olla ennen kaikkea kuuntelemisen taito kohdatessamme menetyksen kohdanneita ihmisiä. Mutta, mutta... miten usein me aloitamme jo ensi kontaktissa luettelemaan kaikki tutut, jotka ovat kokeneet vastaavaa. Pois se meistä. Menetys on jokaiselle ainutkertainen, eikä sitä pidä ruveta vertaamaan mihinkään muuhun.
VastaaPoistaVierelläsi syyspäivissä Piri
Titti rakas, minäkin sain tänään ne pienet luistimet...
VastaaPoistaOlet aina lähellä sydäntäni.
Halaus.
Olen sillon tällöin käynyt ihailemassa kauniita kuviasi olet loistava kuvaamaan ihania asetelmia. Ymmärrän jos haluat lopettaa.Eivät varmaan ole tarkoittaneet pahaa mutta ihmisen mieli on herkkä. Etenkin surussa ja masennuksessa. Ainakin itse olen kokenut näin. Mutta toivon että jatkaisit blogisi pitämistä mutta vain jos itse jaksat. Voimia sinulle.
VastaaPoistaVoi Titti hyvä, sinulla on oikeus olla siellä alamäessä juuri niin kauan kuin siltä tuntuu. Eikä masennus aina näy päälle päin. Muistan kun itse olin sairaslomalla, niin osa minut tuntevista ihmetteli, että ai sää masentunut. Joten turvallisin mielin masentuneena päivä kerrallaan. Älä yritä enempää kuin jaksat!
VastaaPoistaJokainen meistä suree omalla tavallaan ja käyttää siihen oman aikansa. Sinulla on lupa käyttää suremiseen ihan niin paljon aikaa kuin itse tarvitset ja kulkea sitä polkua eteenpäin omalla tavallasi. Ei ole olemassa oikea tai väärää tapaa surra. Mieli työstää asioita sillä tahdilla kuin on sopivinta eikä se prosessi pakottamalla etene.
VastaaPoistaTämä on sinun blogisi ja sinä kirjoitat juuri sen verran ja niistä asioista kuin itse haluat. Koska kyseessä on kuitenkin julkinen blogi, on aina mahdollisuus, että joku kommentoi ilkeästi joko tahallaan tai tahattomasti. Masennus ja suru tekevät ihmisen niin herkäksi ja haavoittuvaiseksi, että hyvää tarkoittava viestikin voi osua johonkin kipeään kohtaan ja repiä haavat auki. Jossakin vaiheessa sitä joutuu miettimään, että miksi kirjoittaa, mitä kirjoittaa ja kenelle kirjoittaa. Kaikessa on aina riskinsä.
Halauksin, Tess
PS. Olet useasti mielessäni, mutta kommenttien jättäminen on hiukkasen laiskempaa.
En ole koskaan käynyt kauniissa blogissasi ennen ja on niin surullista lukea siitä, mitä on tapahtunut perheessäsi. Ymmärrän hyvin, jos haluat tietää kuka vierailee blogissasi.
VastaaPoistaVoimia ja iso halaus sinulle ja perheellesi!
Hei, löysin vasta blogisi, luin sen kerralla läpi. Se toi minulle lohtua, itse menetin läheiset pappani ja isäni aivan peräkkäin noin 8kk sitten. Tosiaankin suru muuttaa muotoaan oudosti, ja sille olisi annettava mahdollisuus..Mutta arkielämässä se on vaikeaa. Saman ongelman olen kokenut oman blogini kanssa - en haluaisi että minut tunnistetaan, mutta on hankala kirjoittaa tapahtumista anonyymisti. Ja joskus sen jopa unohtaa.
VastaaPoistaVoimia sinulle, muuta ei voi sanoa.
Mielestäni olet kirjoittanut kauniisti Esikoisestasi ja tuonut elävästi tuntemuksiasi esille. Sen takia olisi ikävää jos muutat blogisi pintapuoliseksi. Myös masennuksen kokeneena (äidin kuoleman takia) olen pystynyt samaistumaan tähän. Jatkan taas lukemista . t. Maritta
VastaaPoista