Hän myös totesi minun "pitävän kantta" itkuni ja suruni päällä. Se on kyllä varmasti totta...
Kun itken, niin yritän saada mahdollisimman pian sen loppumaan, -sillä kaikki ne mitä sillä hetkellä tunnen, tekevät NIIN kipeää...
Hoitaja ehdotti, että jospa vain yrittäisin antaa sen itkun tulla, jatkua, ja kun tuntuu etten enää kestä, niin ottaa vaikka yksi rauhoittava lääke. (Niitä en hautajaisten jälkeen ole syönyt.)
Silti tunnen olevani tilanteeseen nähden jotenkin "liian rauhallinen"...!!??!!
Ehkäpä se on ihmismielen keino "säädellä" tuskaa...
Minua pelottaa kesän ja lomien jälkeen koittava arki... Koulut ja työt alkavat, -ja minunkin pitäisi palata työhön. Kovasti sitä tavallaan toivon, mutta pelottaa miten jaksan siellä muiden lasten kanssa...
Kun syksy ja arki koittaa, niin meillä se ei enää ole ns. "normaali"!! Jokaisena päivänä siitä arjesta, ruokapöydästä yms. puuttuu yksi... Mikään ei ole enää niinkuin ennen, -mutta meidän vain olisi kipuiltava tämän tuskan ja muuttuneen elämän keskellä...
Äitini toi minulle tänään tällaisen vanhan rottinkisen kukkapöydän, -sanoi, että voisin maalata sen valkoiseksi ja laittaa kasvihuoneeseen. Näin varmaan jossakin vaiheessa teenkin. Kuvissa pöydällä joitakin kirpputori löytöjä.
Lämmin ja kaunis kiitos Kaikille jotka olette kommentoineet kirjoituksiani...
On ihanaa että jaksatte sen tehdä, vaikka tämä on vain tätä samaa....
Samaa rauhallisuutta löytyy minullakin, niin ettei itku vain tule. Nyt ei maistu ruoka ja joudun sen kanssa keinottelemaan.
VastaaPoistaVoimia ja siunausta!
Anna tulla vaan "tätä samaa". Osa surutyötähän tämä sinulle on!
VastaaPoistaHalaten jaana
Itku ja ehkä raivokin (tai mitä tahansa siihen surun ilmenemiseen liittykin) tulee aikanaan. Ei itkua voi pakottaa tulemaan. Läheisen kuoleman jälkeen ensimmäinen vuosi on vaikein; silloin kohtaa kaikki asiat ensimmäistä kertaa uudessa tilanteessa. Jossakin kohtaa voi se pitkä itkukin tulla...
VastaaPoistaVoimia!
-junika-
Kiitos, Titti, kommentistasi blogissamme.
VastaaPoistaPerhettäsi ja erityisesti sinua on kohdannut suurin suru mitä maailmassaon: oman lapsen kuolema.
Joku viisas sanoi sen näin: "Niin lyhyt on matka ajasta ikuisuuteen, niin kapea raja välillä taivaan ja maan".
Olet ajatuksissani.
Outi / White Country & Ihana koti!
Olisihan se outoa, jos keskittyisit valittamaan kehnosta kesäsäästä tai kertoisit säärikarvojen ajelustasi - näin kärjistettynä - kun elämäsi on muuttunut juuri ratkaisevasti. Sinä näet meistä selvimmin, mikä on tärkeää ja tavoittelemisen arvoista - ja miten paljon on turhaa.
VastaaPoistaKuitenkin kirjoitustesi lomassa on kauniita kuvia ja pilkahduksia entisistä ilon aiheistasi - kukkasista, kauniista esineistä, käsitöistä, astioista jne... On ihan oikein nauttia niistäkin. Pikkuhiljaa varmaan pystyt tuntemaan onnen hetkiäkin. Nyt menetyksesi on niin lähellä, niin julma ja riipaiseva, että on ihan ymmärrettävää, että se on läsnä myös blogissasi.
Anteeksi taas "keittiöfilosofointini". Halusin vain lohduttaa ja olla läsnä. Halauksin, Himmeä helmi
Tietysti blogisi on tällä hetkellä "sitä samaa". Tämä on sinulle keino tehdä surutyötä ja me tuemme sinua kaikin tavoin. Ymmärrän senkin, että pidät "kantta" surun päällä. Se itkun ja tuskan määrä, joka sisälläsi on, on varmasti pelottava päästää ulos, mutta kyllä se sieltä tulee. Toivon, että omat rakkaasi ovat silloin lähelläsi ja kantavat sinua.
VastaaPoistaVoimia!
Hyvä Titti, olet menettänyt elämäsi palapelistä toisen tärkeimmistä paloista. Menee aikaa, ennen kuin saat kootuksi palapelisi uudelleen. Uskon, että joskus saat lohtua myös niistä tekemisistä, jotka olivat Esikoisellesi tärkeitä ja joista hän piti. Halaus minulta täältä.
VastaaPoistajaksamista ja iso hali!
VastaaPoista