Myös minulla on kyyneleet valuneet eilisen ja tämän päivän aikana...
Voi kuinka kaipaankaan Esikoistani, hänen nauruaan, lauluaan ja soittoaan...
Hänen lämpimiä ja lujia halauksiaan! (hän oli aina sellainen spontaani halailija).
Teinpä ruokaa tai siivosin, hän tuli luokseni levitti kätensä ja halasi. Kun menin huoneeseensa hänen ollessa esim. tietokoneella, niin hän tuolissaan istuen ojensi käsivartensa ja halasimme... Jos minulla oli kurja olo hän huomasi sen ja halasi. "Älä äiti välitä" hän aina halatessaan sanoi...
Nyt on äidillä kurjempi olo kuin koskaan elämänsä aikana... Haluaisin ajatella, että Rakas Esikoiseni tuolta ylhäältä haluaa sanoa taas minulle:"Älä äiti välitä..."
Mutta nyt äiti ei voi olla välittämättä...
Kuopus on Isoveljensä lapsuuden kaverin, tämän tyttöystävän sekä em. veljen kanssa mökillä. Soittelin eilen ja olivat menossa kalaan. Tänään soitin, kuulin kalasaaliista ja juuri olivat menossa syömään tänne (jossa tämä Esikoisen lapsuuden ystävä on kesätöissä).
Kuopus vaikutti todella iloiselta. =) Ja silloin on myös äiti iloinen, -hänen puolestaan.
Kotiin hän tulee huomen illalla tai keskiviikkoaamuna, kun näillä Esikoisen ystävillä loppuu vapaapäivät ja menevät taas töihin.
Viimeviikon kuopus olikin isällään. Mukavaa saada hänet taas tänne.
Hän on pikkuhiljaa jatkanut Isoveljensä harrastusta. Kerran kysyi minulta, saako ottaa veljensä kitaran... Olimme jo isänsä kanssa hänelle aiemmin maininneetkin, että hän sen kitaran saa. Isoveli häntä (kuten joitain muitakin) oli vähän opettanut soittamaan... Sanoin hänelle, että Isoveljensä on varmasti onnellinen ja ylpeä jos hän haluaa opetella soittamaan... ja siten jatkaa "perinnettä" -myös poikien isä soittelee kitaraa.
Esikoisen soittoa ja laulua en siis enää kuule, mutta kuopuksen hapuilevaa soittoa on mukava kuunnella...
(kuvassa näkyvän Rumpali-poika patsaan Esikoinen sai hyvin pienenä kummeiltaan, eli siskoltani ja hänen mieheltään).
Tällaisia mietteitä tällä kertaa...
Kaipaus ja ikävä kasvavat päiväpäivältä, mutta on vain yritettävä alistua tähän... En voi sanoa, että "aika auttaa", -sillä en todellakaan tiedä auttaako edes se!!??!
Lämpimiä ajatuksia Teille kaikille!
(((((((Lohtu- ja voimahaleja))))))sinulle!!!!
VastaaPoista- jaana
Eksyin jo alkukesästä tänne blogiisi ties monenko mutkan kautta, mutta koukkuun vain jäin. Kirjoitat niin kauniisti ikävistäkin asioista ja kuvasi ovat erittäin koskettavia.
VastaaPoistaOlen itse äitini menettänyt n. 30vuotiaana. Sinä olet ilmeisen lämmin ja herkästi tunteesi näyttävä ihminen. Osaat sanoa; Minä rakastan Sinua. Se on niin vaikeaa. Poikasi varmasti kuuli sen usein. Mutta silti aina jotain jää sanomatta, vielä olisi asiaa.
Äitini kuoli toukokuussa 2006. Hän joutui sairaalaan tammi-helmikuun vaihteessa. En saanut siitä heti tietoa itselleni.Kun hänen puolisonsa puhui minulle asiasta, varoitti hän myös, että mutsi olisi sitten kovasti ulkoisesti muuttunut sairastumisen edetessä.. Vitkuttelin asian kanssa aina vaan mennäkö vai ei katsomaan. Tiesin sisimmässäni hänen olevan siinä kunnossa ettei kotiin koskaan enää palaa. Halusin säilyttää sisälläni sen kuvan mikä minulle oli mutsi, en muistaa sairauden syömää äitiä.Soitin vappuna 1.5 mutsille
sairaalaan.. Hyvä niin.Puhelun jälkeen päätin, että käyn kuitenkin äitienpäivänä 14.5 katsomassa mutsia.
Olisin vielä halunnut puhua hänen kanssaan. En ehtinyt.
Mutsi kuoli 10.5. Mulla olis vielä ollut asiaa ja kerrottavaa mutsille.
Olen naimisissa merimiehen kanssa, olemme kerralla aina 3-5 viikkoa erossa. Enää en mieti puhunko, höpötän kaiken mitä vaan mieleen tulee. Aina kun hän palaa laivaan muistan sanoa miten rakas ja tärkeä hän on minulle..minun rakas parempi puoliskoni.. Usein mietin toki, että mitä jos laiva ei palaa satamaan..Olenko sanonut riittävän usein rakastavani?Onko jotain jäänyt sanomatta?
Tulee päivä jokaiselle kun on liian myöhäistä, sitä ei vaan pieni ihminen usko ennenkuin niin käy..
Kiitos kun kuuntelit. Minä palaan taas.
(En varmaan osaa jättää tähän nimimerkkiäni, joten olen siis "YhdenNaisenTitanic" ositteesta sivuraide.vuodatus.net)
Anna itsellesi lupa surra, sillä -vaikka se nyt tuntuukin mahdottomalta- aika parantaa haavoja. Et häntä koskaan unohda, mutta opit elämään poismenon tosiasian kanssa.
VastaaPoistaJaksamista sinulle kansainvälisen sanonnan myötä:"Hyvienkin on kuoltava, mutta he eivät kuole kokonaan".
He jatkavat elämäänsä sydämissämme.
Lämpimiä ajatuksia sinullekin <3
VastaaPoistaVoimahali<3
Lissu
Kiitos käynnistäsi! Käyn usein täällä vaikka en ole aina laittanut puumerkkiä. En ole jaksanut nyt kirjoitella omaankaan blogiini; ajatukset ovat alamaissa. Sinä ymmärrät.
VastaaPoistaOn lahjaa, että olet löytänyt äidin, joka on kokenut saman raskaan menetyksen.
En osaa muuta sanoa kuin *HALAUS*
VastaaPoistakovasti voimia toivon sinulle. Anna itsellesi oikeus surra ja itkeä, niin paljon kuin sille tuntuu...
En osaa ajatella surusi määrää, mutta voimia tahdon toivottaa j apientä auringonpaistetta jostakin nurkasta :)
Aikaa myöten opit elämään asian kanssa. Ikävään se aika ei ainakaan minulla ole auttanut... Halauksia paljon<3
VastaaPoistaLuja voimahali sinulle !
VastaaPoistaMinuakin oikein itketti kun kerroit tuntemuksiasi ;( Voi miten monta vaihetta suuressa menetyksessä ja surussa onkaan ja ne kaikki on vaan käytävä läpi. Ja en voi kyllä sanoa minäkään, että auttaako aika, se kaikki vaan muuttaa muotoaan ja ehkä tulee aika, että ne muistot ei tee enää niin raastavan kipeää, mutta kaipuu ja ikävä jää kyllä pysyväksi.
Mutta se lohtu on olemassa kuitenkin, että muistot eivät kuole koskaan ja juuri ne muistot auttaa eteenpäin jossain vaiheessa, siitä olen aivan varma ! Poikasikin tulee aina elämäsi loppuun asti elämään sydämessäsi ja varmasti tulet monet kerrat tuntemaan hänen läsnäolonsa ja jo se tuntuu lohduttavalta .
Tuntuu hienolta että kuopus tulee omimaan saman harrastuksen ja varmasti siitä on ylpeä ja innoissaan myös isoveljensä :)
Paljon lämpimiä ajatuksia, voimahaleja ja jaksamista sinulle ja läheisillesi !
hellumarja.vuodatus.net
Hei!
VastaaPoistaOlen koko kesän seurannut blogiasi. Nyt vasta sain kirjoitettua sanasen. Joka kerta kun olen lukenut tekstejäsikyyneleet olvat valuneet poskeasi. Kirjoitat surustasi ja ikävästäsi kuitenkin niin kauniisti. Voimia Sinulle ja läheisillesi!
Outi
Kiitos Sinulle, olen seuranut blogiasijo piedemmän ajan ja nyt suuren menetyksesi jälkeen olen saanut siitä paljon voimia,koska itsekin olen menettänyt läheisen ihmisen vasta. On ollut hyvä seurata miten te olette yhdessä kulkeneet raskasta matkaa eteen päin toinen toistanne tukien. Miten mukavasti on kuopuksenne otettu huomioon. Itse menetin veljeni vuosia sitten , aikuisena kutenkin, muistan kuinka raskasta oli elää tilaanteessa, jossa äitini suri vain menetettyä lastaan huomioimatta koskaan meitä elossa olevia. Voimia Sinulle ja läheisillesi ja vielä kerran kiitos, siitä mitä olen SINULTA saanut.
VastaaPoistaJaan menetyksen tuskan sydämessäni ja toivon sinulle ja läheisillesi voimaa ja jaksamista!
VastaaPoistaOlipa koskettava postaus, kyyneleet tulivat silmiini...
VastaaPoistaEhkä ajan myötä suru muuttaa muotoaan...