Kuvia vanhemmiltani...

Päivä päivältä kovemmin -ja yhä syvemmälle rikkinäisen sydämeni sopukoihin menee se ajatus ettei Rakasta Esikoistani enää ole, -yhä lujemmin se sattuu ja yhä vaikeampi sitä on uskoa ja ymmärtää...
Päivä kerrallaan menen kuitenkin, enhän muuta voi! Tiedän kyllä mitä Esikoiseni ajattelisi ja sanoisi... Hänen muistonsa tähden minun on vain jaksettava...
Mikään ei häntä takaisin tuo. Kysymykseeni MIKSI -en koskaan saa vastausta.
On vain nöyrryttävä tämän kaiken edessä ja opeteltava elämään ilman Esikoista.
Mikään koskaan kuitenkaan ei häntä sydämestäni vie... Siellä hän on kanssani niin kauan kuin minä täällä maan päällä kuljen, -ja sen jälkeen saammekin olla yhdessä taas...
Vielä en pysty muistelemaan, mutta toivon, että joskus vuosien kuluttua muistot antavat voimaa...


Ihana "onnenkantamoinen" minua on kuitenkin kohdannut...
Jokinaika sitten eräs äiti, (myös poikansa menettänyt -hänellä hiukan enemmän aikaa kuin minulla) otti minuun sähköpostitse yhteyttä.
Aluillaan tämä ystävyytemme vasta on ja siitä huolimatta, että minun on vaikeaa kirjoittaa tuntemuksiani ja joskus myös vaikea lukea hänen, niin tämä merkitsee minulle todella paljon. Tavallaan on hiukan helpompaa kun tietää, että siellä toisella puolella on ihminen joka varmasti tietää ja tuntee tämän tuskan. Ja saan huomata, etten ole yksin, tunteeni eivät ole "epänormaaleja" vaan näitä samoja asioita myös hän (kuten varmasti kaikki lapsensa menettäneet) käy läpi... Hänelle voin kertoa ajatuksia joita joskus on niin vaikea sanoa ääneen...
Varmasti näin oli tarkoitettu, -että hän löytää blogiini ja ottaa yhteyttä! =)
Lämmin ja kaunis kiitos Sinulle, -tiedän että vierailet täällä edelleen!
Yhdessä voimme haparoiden jatkaa tätä polkuamme, sitä ne Poikammekin varmasti toivoisivat...


Kovasti toivon että te kaikki ihanat blogi-ystäväni jaksatte täällä vierailla. Yritän pitää tämän kuitenkin sellaisena "hyvänä" blogina... Jokainen kommentti joka tänne on jätetty on antanut minulle aina hiukan uutta voimaa, -itkien niitä olemme äidin ja siskon kanssa lukeneet...
Tuntuu hyvältä kun olen saanut positiivista palautetta kuvistani ja kirjoituksistani.
Omasta mielestäni ne eivät ole millään tavalla hyviä, mutta tottakai minulle tuottaa suurta iloa jos siellä ruudun toisella puolella juuri Sinä pidät niistä. Se saa minut kuvailemaan lisää, ja hyväähän se mielialalleni tekee... Olkoon kuvassa sitten vaikka potta.... ;-)



Kuten postauksen nimike kertoi, ovat nämä kuvat vanhemmiltani. Myös tämä Neiti jonka yhdessä äidin kanssa teimme. Idean lainasin blogi-ystävältäni Tiinulilta (jolta sain luvan.)
Äidille kun tuota Tiinulin blogissa olevaa kuvaa näytin, niin ihastui heti ja sanoi haluavansa heidän pihalleen samanmoisen.
Tällä meidän Neidillämme on vain vähän liian pitkä kaula... -siksi tuo huivi.