Päivät kuluvat...

Kuvassa äidiltäni saama vanha Riihimäen lasipurkki, jonka sisällä kirpparilta löydettyjä haarukoita, saksia, yms. ja äidiltä saatuja vanhoja leivosvuokia...


Tulin (jo aika kauan sitten) kuopuksen huoneesta juttelemasta (oli viime viikon isällään, tämän viikon on meillä). Oli mukava jutella, -vaikka kipeää tekikin, ja itkimme välillä molemmat....
Huomasin, että on vielä monia asioita joista emme pysty puhumaan, -sanoinkin hänelle, että vuoden, viiden tai kymmenen vuoden kuluttua hän pystyy puhumaan niistäkin, joista nyt ei pysty...
Ensimmäistä kertaa isoveljensä poismenon jälkeen hän jäi nukkumaan omaan huoneeseensa -ja omaan sänkyyn. Tähän asti on nukkunut olohuoneessa...
Minä tavallaan "nautin" niistä illoista kun olimme olohuoneen sohvilla; hän toisella ja minä toisella (menin omaan sänkyyni vasta kun hän oli nukahtanut) -joskus juttelimme, joskus vain katsoimme telkkua yhdessä, -mutta se "yhteinen olo" tuntui hyvältä.

Minä olen ja ehkä "elänkin"... Käyn äidin kanssa kaupoissa ja kirpputorilla, -eikä minusta varmaankaan päällepäin näy, mitä on tapahtunut (ehkä joku joka minut hyvin tuntee, saattaa ihmetellä miksi en ole meikannut, miksi hiukseni ovat likaiset ja leikkaamatta, miksi olen pukeutunut vain verkkarihousuihin ja näytän -ehkäpä epäsiistiltä...)
Joskus jossakin tulee tunne, että haluaisin huutaa suureen ääneen kaikille, että olen menettänyt lapseni...
En sitä todellakaan tee, -mutta se tunne, kun muualla elämä jatkuu, -ja vaikka minäkin kuljen sen elämän mukana, niin ei tunnu, että se jatkuisi...

Minulle on sanottu, että olen shokissa... -En haluaisi olla.... Haluaisin itkeä, huutaa, raivota, -tai mitä tahansa joka toisi minuun "eloa ja tunnetta"...
Mutta en kai voi itseäni siihen pakottaa!
Jos pystyisin menemään Esikoiseni huoneeseen; katsomaan, haistelemaan ja "tutkimaan", niin ehkä pystyisin itkemään ja tuntemaan...
Mutta kun en pysty... Ei kai minun ole pakko...
Joskus tulee sen kaiken aika, mutta vielä se ei taida olla... Esikoisen kuvankin katsominen tekee niin kipeää, että mieluummin käännän katseeni muualle... (älkää kukaan vain ymmärtäkö väärin... .rakastin ja rakastan yhä Esikoistani yli kaiken...)

Haudalla käydessäni joskus itken, mutta äkkiä yritän saada itkuni loppumaan...
Vaihdan kukat tuoreisiin, "siistin" haudan ja mahdollisimman pian haluan pois...
Joskus tuntuu, että hoidan hautaa kuin äiti pienokaistaan (lienee normaalia...!!??!). Kun lähden haudalta, sanon Pojalleni: "Hei hei kulta, äiti tulee taas huomenna...".

Minun -ja meidän kaikkien on kuitenkin yritettävä jatkaa elämää...
Yritän miettiä -ja siten saada edes hetkeksi lohtua ja voimia- että Esikoiseni olisi varmasti halunut meidän yrittävän jatkaa mahdollisimman "normaalia" elämää...
Hänellä on varmaankin nyt kaikki hyvin...., -hän ei tunne tuskaa... Me tunnemme, mutta vaikka mitä tekisimme, tuntisimme tai ajattelisimme, niin mikään ei häntä takaisin tuo...
On vain nöyrryttävä, hyväksyttävä ja opeteltava elämään tämän kanssa...

Ensimmäistä kertaa Esikoisen poismenon jälkeen odotan seuraavaa päivää (tai oikeammin, -kelloa katsoessani-, tätä päivää)... Siskoni on tulossa huomenna (siis tänään) päivällä meille.
Siivoamme yhdessä.... Hän tekee uuniperunoita ihanien täytteiden kera, ja salaattia...
Toivottavasti ilma on kaunis, niin että voimme syödä ja istuskella patiolla...
Eiköhän minun ole lupa nauttia siitä...
Ihanaa viettää taas aikaa Rakkaan siskoni kanssa, -ja ennenkaikkea on ihanaa, että äitini saa vapaapäivän minun "hoidostani"...


Tässä kuvassa äidiltäni saama tarjotin ja kirppikseltä löytämiäni vanhoja leivosvuokia.