Sydämeni pohjasta kiitän...

Pääsin eilen kotiin sairaalasta!

Minulla ei ole sanoja joilla kiittää teitä kymmeniä ihanaisia jotka elitte mukana tuon viikko sitten tapahtuneen tapaturman jälkeen!! Aivan käsittämätöntä...♥♥

Minulla oli läppäri sairaalassa, -kaapissa! En jaksanut/pystynyt sitä käyttämään!

Kännykällä kävin välillä FB:sa päivittämässä ja blogini kommentteja lukemassa. Voi miten ne antoivatkaan voimaa!!  ♥

Ette voi arvata kuinka hyvältä sananne tuntuivat, -kuinka hyvältä tuntui saada tietää että on monia lukijoita jotka saavat voimia blogistani...

Hämilläni ja erittäin kiitollisena kyynelehdin täällä taas!

Yhteen kommenttiin haluan nyt kuitenkin tarttua...

Tiedän, että tällaisten pitää "antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos", -mutta koska kyse on minun blogistani ja minua koskevasta asiasta, niin onhan minulla oikeus myös vähän puolustautua...

Tuulikki, en tiedä kuinka tosissasi tuon kommentin kirjoitit, mutta haluan sanoa taas (kuten monesti ennenkin) että ihan kaikkea kirjoittamaani ei kannata niin kirjaimellisesti ottaa!!

En minä nyt oikeasti ajattele että olisin saanut päälleni "kirouksen" -en usko edes mihinkään kirouksiin! Tuo lause oli vähän niinkuin minun huumoriani, -hoitajillekkin sairaalassa sanoin, että siksi minä kaaduin uudestaan että pääsen heidän hyvään hoitoonsa! ;)
Tiedän monella ihmisellä olevan paljon pahempiakin asioita kuin minulla, mutta tämä blogi kertoo minun elämästäni ja asioistani.
Joskus minäkin ajattelin että kaikella on jokin tarkoitus, -mutta kun menetin Esikoispoikani niin se(kin) ajatukseni muuttui...
Luulenpa että on turha monelle läheisensä menettäneelle sanoa (esim. nyt monien perhesurmien omaisille), että sillä on jokin tarkoitus, tai jos lapsi joutuu väkivallan uhriksi, niin ajatella että sillä olisi jokin tarkoitus... Esim. seksuaalisen väkivallan uhriksi joutunut lapsi kärsii siitä koko ikänsä, -sillä EI OLE mitään tarkoitusta.
Minä pyysin 19 vuotta enkeleitä, suojelusta ja varjelusta Esikoiselleni, -oliko apua... EI!!
Hän menehtyi yksin pimeässä metsässä pahoin romuttuneeseen autoon -ja varmasti lopun ikääni minä mietin kauanko hän oli tajuissaan, miten hän kärsi, mitä hän ajatteli... Minulle on turha tulla sanomaan että kaikella on tarkoituksensa... 
Ihan sama on nyt tämän minun toisen tapaturmani kanssa, -se on KÄSITTÄMÄTÖNTÄ, mutta mitään tarkoitusta en sillä usko olevan... Hiton huonoa tuuria pikemminkin!!
Ja tämä lause: "Ja nyt varmasti osaat kulkea jo varoen ja itseäsi kunnioittaen ja pysyt pystyssä."

Ehkä minulle näiden vastoinkäymisten ja kipujen keskellä suodaan anteeksi että provosoidun tällaisesta... Joskus vain tulee tunne että on saatava selittää ja kertoa oma näkemyksensä...

Minä olen elänyt melko suojattua, ja varovaista elämää. Olen aina ollut arka enkä koskaan ota mitään riskejä, -en uskalla tehdä oikein mitään, -esim. ajokortti on tästä syystä jäänyt hankkimatta...
Paljon on sattunut ikäviä vaikeita asioita, mutta -kuten täälläkin monet ventovieraat- ihmiset ovat olleet sitä mieltä että olen kuitenkin onnistunut säilyttämään aika positiivisen elämänasenteen! 
Ja tiedättekös, -olen täysin samaa mieltä! :)
En usko että kaatumiseni johtuisi siitä ettenkö osaisi kulkea varoen tai en pysy pystyssä jos en kunnioita itseäni...
Tämä on minun elämäni ja nämä asiat joita kirjoitan sattuvat minulle. Jokaisella meillä on vastoinkäymisemme, toisilla pienemmät toisilla suuremmat, -ja niiden kanssa on vain elettävä, -opittava elämään. Minäkin koen varmasti vielä monia vastoinkäymisiä. Minä toivun näistä ikävistä tapaturmista ajan kanssa. MUTTA, on yksi asia josta en koskaan toivu, ja se on Esikoispoikani kuolema. Sen kanssa minä opettelen elämään...

Tämä asia jätettäköön nyt tähän, en halua loukata ko. Tuulikkia tai ketään muutakaan. Blogini on julkinen ja jokaisella niin haluavalla on oikeus kommenttinsa jättää, -mutta myös minulla on oikeus joihinkin kommentteihin tarttua ja selittää jos siihen tunnen tarvetta.
Kirjoitanhan täällä siis omista kokemuksista, näkemyksistä ja mielipiteistäni...
En tahdo blogistani mitään yleistä keskustelupalstaa eriävistä mielipiteistä. Jos joku kirjoitukseni koetaan sellaisena että haluaa tuoda oman -ehkä täysin erilaisen- mielipiteensä julki, niin rohkeasti vain laittamaan sähköpostia minulle. Silloin välttyy siltä että sitä omaa mielipidettä saatetaan täällä "julkisesti" repostella.

Hiukan palaan vielä viime viikon tapahtumiin; leikkausta jouduin katkenneen olkavarren kanssa odottamaan taas monta (5) päivää... 
Sairaalassa ei ollut niin pitkää rautalevyä kuin tarvis olisi. Leikkaus Töölössä oli ensin edessä, -siellä niitä oikean mittaisia levyjä oli, mutta siellä oli ruuhkaa niin että odottamaan olisin siltikin joutunut.
Levy siis tilattiin ja joka päivä pettymys oli suuri kun oli "valmistauduttu" leikkaukseen pitämällä minut ravinnotta ja sitten tulee ilmoitus ettei "varaosa" tullut vieläkään...
Henkilökunta oli kyllä aivan ihanaa, -ja sen heille sanoinkin.
Ja tämä "alkuasukas" lääkäri (josta aiemmassa postauksessa kirjoitin) joka oli minut vain muutamaa päivää aiemmin poliklinikalla tutkinut edellisen leikkauksen jäljiltä, osoittautui -vähäpuheisuudestaan huolimatta- jotenkin niin sympaattisen oloiseksi... Kuulin, että on henkilökunnan keskuudessa erittäin pidetty. 
Hän minut leikkasi ja kun aloin heräillä ja palata jonkinlaiseen tajuntaan niin tuli luokseni. Kiitin häntä kovasti,  ja lääkäri totesi: "ei saa enää kaatua..."
Osastolla tapasimme vielä muutamia kertoja ja minulle jäi kuva sympaattisesta ihmisestä.
Kotiinlähdön kanssa tuli hiukan ongelmia...
Olin menettänyt paljon verta (sain leikkauksen päätyttyä kaksi pussia verta) ja muuten niin hyvä hemoglobiinini laski laskemistaan. Kaksi noinkin suurta leikkausta pienen ajan sisällä läpikäyneenä olin todella kipeä. Puhumattakaan henkisestä puolesta kun taas koin samanlaisen ikävän tapaturman...
Sunnuntai-iltana nousi lämpö ja taas oli seuraavan päivän kotiinlähtö vaakalaudalla. Lämpö kuitenkin laski, mutta alhaisen hemoglobiinin vuoksi piti antaa vielä kaksi pussia verta ennenkuin pääsisin kotiin.
Nyt olen kotona, ja uskon että pikkuhiljaa voi toipuminen alkaa...
Enhän ollut toipunut vielä edellisestäkään tapaturmasta ja leikkauksesta, nyt siis vähän niinkuin alusta, -ja entistä kipeämpänä. Edellinen haavakaan ei ollut ehtinyt parantua kun se jouduttiin avaamaan uudestaan ja vielä jatkamaan pidemmäksi.
Kyynärtaipeesta olkapäälle ulottuva arpi on n. 35 cm pitkä.

Ei ompelua, ei askartelua. Ei ruuan laittoa, ei leipomista. 
Ei puutarhatöitä, ei siivoamista, sisätöitä. Ei rakastamaani valokuvausta. 
Ei mustikoiden ja vadelmien keräämistä metsästä, tuskin sienestämistäkään!
EI yksinkertaisesti yhtään mitään! 
Vain pitkää pinnaa ja rauhallista mieltä!

Mies oli siivonnut sairaalassa ollessani, kun tulin kotiin oli ruokailutilan pöydällä liinat (löytänyt silittämättömät jostakin...) ja muutama ruusunoksa pihalta. ♥ 

Kuvat mieheni ottamia.

Kotiin päästyä kurkin heti ikkunoista takapihalle ja mies veikin minut sitten käsikynkkää puutarhaan ja kasvihuoneelle katsomaan. :)
Pionit olivatkin lähes kaikki jo auenneet ja vaikka mies olikin niitä tukenut, niin suurien kukkien koosta johtuen ne eivät suorana pysy.

Tämäkin kuva miehen ottama.

Muutama pioni piti saada sisällekkin. 

Ja itsekkin yritin kuvata... MUTTA EI ONNISTU...

Sairaalaan saamiani kukkia en kuvannut.

Veljeni ei yrittäjänä päässyt minua sairaalaan katsomaan, -vaimonsa kävi ja toi niin ihanan kimpun. 

Eilisiltana töistä päästyään veli soitti että saisivatko vielä pikaisesti tulla minua katsomaan, -ja toi näin kauniin kimpun.

Näitä kahta viimeistä kuvaa katsoessani ja miettissäni kuinka nyt rakas valokuvaus harrastukseni on katkolla, jäin miettimään, että jokohan viimeinkin saisin hankituksi sen jalustan... Sen avulla vamaankin vähän pystyisin kuvaamaan.

Mutta tällä kertaa tällaisia kuulumisia...

Blogin päivitys saattaa olla vähissä, -sillä aiheet ja kuvatkin on vähissä... Mutta yritän kuitenkin jotakin käydä raapustelemassa. 

Käyhän se näin vasemmallakin kädellä etusormi tekniikalla... ;)

Ehkäpä omakin mieleni pysyy vähän parempana kun kirjoittelen täällä ja tiedän nyt kuinka paljon ihania ihmisiä siellä ruutujen toisella puolella on... 

Voi miten mukava olisikaan teitä joitakin tavata ihan oikeasti... Onhan minulla ollut onni joitakin saada tavatakkin, mutta kun mietin nyt esim. niitä "anonyymejä" jotka kertoivat lukeneensa blogiani pitkään ja nyt ovat kommentoineet ja kertoneet kuinka blogini antaa heille voimaa ja hyvää mieltä!

Kunhan pääsen kunnolla alkuun toipumisessa, niin järjestän arpajaiset. Sillätavalla voin osoittaa kiitollisuuttani. 

Kaikille en voi lahjaa/palkintoa antaa, vaikka haluaisinkin, mutta mahdollisuuden sen saamiseen voin suoda.

Ilmoittelen kunhan arpajais ajankohta lähenee... Nyt tarvitsen voimiani toipumiseen...

Osoittaakseni "ruotuun palaamiseni" muistutan HUUTONET kohteistani jotka ovat avoinna vielä muutaman päivän! ;)

Tarkoitukseni oli laittaa lisää ja ommella lisää (penspiraatioita kun olisi ollut...) 

mutta sekin jää nyt!!

~~~~~~~~ ♥   ♥  ♥ ~~~~~~~~

AURINKOISTA ALKANUTTA VIIKKOA KAIKILLE, -OLETTE IHANIA SIELLÄ, -JOKAINEN OMALLA PAIKALLANNE!