Tänään Kuopus kuitenkin jäi kotiin, sillä jo illalla valitteli huonoa oloa ja lämpöäkin oli vähän.
Aikoinaan kun molemmat Poikani kävivät koulua, niin kesälomien jälkeen minusta oli ihanaa kun alkoi koulut sekä työt ja arki palasi normaaliin uomiinsa.
Nyt se ei normaaliksi palaa, -no ehkä joskus vuosien vuosien kuluttua tämä voi tuntua normaalilta. Mutta nyt kaikki on täysin uutta , outoa ja surullista, että sanaa "normaali" en tästä pysty käyttämään.
Arki ja elämä oli normaalia silloin kun Esikoinen vielä oli luonamme...
Poikieni isä kävi eilen etsiskelemässä Esikoisen huoneesta hänen vanhoja ammattikoulun kirjojaan (olin hänelle sanonut, että minä en siihen pysty). Kuopus kun on nyt aloittanut samaisen sähköalan, joten kirjoista on hänelle hyötyä.
En ollut silloin itse kotona kun Exäni Kuopuksen kanssa sieltä huoneesta kirjoja etsi...
Onneksi! Tulin jonkinajan kuluttua ja isä oli jo kirjat löytänyt.
Minä vain seisoin Poikani huoneessa, -jossa kaikki oli oikeastaan kuten ennenkin, mutta samalla kuitenkaan mikään ei ollut niinkuin ennen... -ja itkin, itkin ja itkin...
Miten tämän kanssa koskaan oppii elämään...
Ex-mieheni sanoi, että kun jakasan, niin hän tulee kanssani käymään huoneen läpi.
Voih, koskahan ja miten voimani ikinä siihen riittävät.... Onneksi sillä ei ole kiire!
Koitan kuitenkin pysyä tässä uudessa arjessa kiinni; hiukan mielenrauhaa ja hyvää mieltä minulle on tuoneet mm. monet kauniit blogit joissa olen vieraillut (vaikken ikävä kyllä läheskään aina jaksa kommentoida). On mukava katsella kauniita kuvia...
Myös ompeluksistani olen saanut vähän iloa ja vaihtelua. Niitä yritän jatkaa edelleenkin...
Voin vaan kuvitella kuinka raskasta on katsella tavaroita jotka koko ajan tuovat yhä enemmän poikasi mieleen..
VastaaPoistaJaksamisia sulle ja kauniita syksyisiä päiviä!!
Hei Titti,
VastaaPoistaluen aina saannollisesti blogiasi, ja halusin minakin taas uudestaan lahettaa sinulle taalta Keski-Euroopasta voimia jaksaa tama syksy taas paiva kerrallaan eteenpain. Itsellani on kaksi poikaa, ja voin vain kauhulla ajatella tunteita joita joudut lapikaymaan... Iso hali ja jaksuja!
Jaksuja sinulle - kiva että pakottaudut puuhailemaan mieluisia puuhia, ajatuksetkin pakottautuvat muuhun välillä niiden avulla.
VastaaPoistaOlen täällä käynyt lukemassa blogiasi ja voi en osaa sanoin edes kuvata kuinka surullinen olenkaan puolestasi.. :( olen niin kovin,kovin pahoillani kaikesta kokemastasi... voimia sinulle elämääsi ja eihän tämä paljoa lohduta mutta uskon että vielä tulee päivä jolloin voit ajatella esikoistasi niin ettei hirvittävä tuska raasta sisintäsi... kaipaus ja suru varmasti kulkee mukanasi läpi elämän... lapsemme kun ovat meille niin rakkaita. Voimia sinulle ja lämmin halaus... :)
VastaaPoistaJa vielä on ihan pakko kirjoittaa... olette sitten olleet lomilla minun "kotipitäjässäni"... ;) Onniko on aika kaunis puoti.. eikö totta? :) tiina.
Paljon on raskaita hetkiä edessäsi vielä. Tiedät kuitenkin että jokainen noista hetkistä on elettävä ja itkettävä. Suru on surtava askel askeleelta, mutta joka askeleella huomaat kuitenkin selviäväsi. Vaikka suru tuntuu luhistavan alleen, onnellisten hetkien, menneitten aikojen muistot kuitenkin kantavat sinua; rakkautesi poikaasi, hänen rakkautensa sinuun...
VastaaPoistaVoimia päiviisi!
Halaten Jaana
Se ottaa sen ajan kun se ottaa. Sitä ennen sinun ei tarvitse tehdä mitään mitä et halua tai jaksa. Aikataulua ei ole. Ainoa tehtäväsi on olla itsellesi armollinen.
VastaaPoistaPienin askelin.
Jokainen meistä on hengessä mukana, ihan jokaisena päivänä.
Marja K
Ota askel kerrallaan, ja ole itsellesi armollinen, jos joskus joudut ottamaan askeleen takaisin päin. Toivottavasti voit taas joskus tuntea eläväsi normaalia elämää vaikkei se enää entisenlaista olisikaan.
VastaaPoistaKauniita kuvia olet jaksanut laittaa ja kauniita ompeluksia tehdä.
Halaisin sinua jos voisin, jaksamista ja lämpimiä ajatuksia lähetän näin viestin muodossa.
Titta
lämpimät ajatuksen näin sinulle titti lähetän!
VastaaPoistaajatuksissani useinkin olet,
ja täällä blogien parissa pienemmätkin kuin sinun, murheet ainakin hetkeksi kevenee....?
mukavia hetkiä ompelukoneen ääressä toivotan sinulle.
iltaterveisin päivi
Meillä meni vuosia isän kuoleman jälkeen ennenkuin pystyimme käymään hänen tavaroitaan lävitse.
VastaaPoistaSilloin sitten itkimme ja nauroimme, niin paljon muistoja niihin liittyi.
Tiedät kyllä kun oikea hetki tulee, ei sitä määrittele kukaan muu.
Mutta ymmärrän myös pojan isää, hän ehkä ajattelee kuten entinen mieheni, eli että pojan tavaroita on liian tuskallista nähdä päivittäin.
Hänestä tyhjä huone oli parempi, minulle kauhistus.
Mutta me olemme kaikki niin erilaisia.
"Surun mentyä tulevat muistot, ja jokainen niistä koskee yksitellen."
Ne muistot ovat silloin silti arvokkainta mitä olla voi.
Rutistaisin jos olisit lähempänä.