Hän kyseli kuulumisiani ja kerroin ettei juuri muuta, kuin että pystyn itkemään jo paremmin.
Hän alkoi puhua töihin menosta... Kysyin kuka viimekädessä päättää sen olenko työkykyinen. Kuulemma lääkäri (joka tässä tapauksessa olisi eräs mies psykologi jolla vuosia sitten kävin masennukseni aikana muutaman kerran). Kun hoitaja mainitsi nimen niin huudahdin, etten ikimaailmassa sille miehelle mene. Hän ei silloin aikoinaan koskaan kysellyt vointiani, puhui hiljaa ja epäselvästi. Muistan hänestä vain sen kashmirkuvioisen pikkutakin ja mirrin kaulassa.... Ja sen kuinka hän kertoi jotain vanhasta Ladastaan. HUH!
Mutta minulle ei juurikaan jäänyt vaihtoehtoja. Hoitaja tulee tapaamiseen mukaan (joka on siis ensi tiistaina) ja hän pyysi minua asennoitumaan siihen niin, että lääkäri vain tarkistaa lääkityksen ja katsoo sairasloman jatko tarpeen. Varoitteli vielä että varautuisin "saarnaan". Olin niin poikki pitkän itkemisen jälkeen, etten jaksanut edes miettiä mitä syytä tällä lääkärillä olisi "saarnata" lapsensa onnettomuudessa menettäneelle äidille... Enhän edes heidän kirjoittamalla sairaslomalla ole ollut, vaan sairaslomani johtuu leikatusta olkapäästäni!??!!
Hoitaja kyseli omaa mielipidettäni työhön paluuseen. Itkin, etten todellakaan tiedä! Luotin, että ammatti-ihminen sanoo minulle olenko kykenevä työhön.
Tiedänhän minä ettei lapsen menetys, suru ja kuolema ole syitä sairauslomaan... Mutta entä masennukseni; (johon jo 10 vuotta sitten ensi kerran sairastuin) -kun en jaksa peseytyä, huolehtia itsestäni, kodistani. Kun minulle on ollut saavutus jo se, että nousen sängystä ja pukeudun.
Vasta nyt kolmen kuukauden jälkeen Esikoiseni poismenosta pystyn vähän enemmän itkemään, -vaikken vielä ajattelemaan ja muistelemaan.
Toinen puoli minusta haluaisi palata työhön -se sama puoli joka haluaisi kaiken myös olevan ennallaan...!! Toinen puoli pelkää ja miettii monia asioita; -miten kohdata lapset, hoitaa heitä kun omista toinen on lopullisesti poissa. Miten jaksaa kuunnella kahvipöytäkeskusteluja joissa mietitään muotia ja meikkejä. Hoikat kauniit naiset surevat muutamaa ylikiloaan (kun itselläni niitä on huomattavasti enemmän). Miten toiset "osaavat" olla kanssani ja kohdata minut. Enhän voi siellä itkeä ja puhua menetyksestäni sillä jokaisen on saatava keskittyä työhönsä.
Hoitaja sanoi, että tällaisissa tapauksissa suositellaan mahdollisimman pian palaamaan normaaliin elämään... Kotona vasta mietin, että mihin normaliin... Eihän minun elämäni ole enää NORMAALIA!!
Olen pyytänyt äitiäni henkiseksi tueksi (toivottavasti on sallittua). Me olemme molemmat hyvin arkoja ja herkkiä, joten emme siellä varmaan saa montaakaan sanaa sanotuksi, mutta on helpompi mennä kun äiti on mukanani.
Muistelin kun aikoinaan 10 vuotta sitten sairastuin masennukseen, se alkoi siitä kun silloinen suhteeni päättyi (eli minut siis jätettiin). Olin varmaan toista vuotta sairaslomalla. Ei kysytty olenko kykenevä töihin. Ei todettu, että parasta olisi vain palata normaliin elämään ja työhön... Mikähän tästä oman lapsen menettämisestä tekee erilaisen... Onhan tämä paljon pahempi asia. Eivätkö nämä oireeni (vaikka ovat samanlaisia ja pahempiakin) olekkaan nyt masennusta ja miksi ei? Miksi nämä nyt olisivat vain oireita surusta jota koen menetettyäni Lapseni... Miksi nyt en olisi sairastunut masennukseen, -varsinkin kun minulla on siihen alttius. Näitä asioita mietin ja toivoisin, että minulla olisi voimia näitä kysellä lääkäriltä.
Tässä on minulla nyt pari päivää kulunut tekemättä yhtään mitään.Vasemman jalan keskimmäinen varvas on ollut muutamana aamuna todella kipeä ja hiukan turvonnut. Tänä aamuna en tahtonut päästä kävelemään askeltakaan, varvas punainen ja jalkapöytäkin oli turvonnut. Mietin, etten muista lyöneeni sitä mihinkään, ettei siellä pitäisi mitään murtumaakaan olla.
Lääkäriin siis, -joka totesi heti varpaani nähtyään, että onpas pahannäköinen tulehdus.
Se, mistä tulehdus on aiheutunut jäi lääkärillekkin epäselväksi, iho kun kuitenkin näytti ehjältä. Olen nyt viisi päivää antibioottikuurilla ja jos ei tauti tokene, niin laboratorioon verikokeisiin. Toivon kovasti että antibiootit purevat.
Olen siis viettänyt päiväni lueskellen.
Taisin nyt vuodattaa aika henkilökohtaisia asioita, ottaen huomioon, että blogiani lukee myös ihmisiä jotka minut tuntevat tai tietävät. Mutta jos joku sai jonkinlaista "tyydytystä" näistä palajastamistani asioista, niin suotakoon se hänelle. Minun piti nyt vain saada hiukan purata sekavia tuntojani. 
:( Tulin kyllä nyt todella surulliseksi puolestasi.
VastaaPoistaKovan paikan eteen joudut kyllä. Toivon sulle kovasti voimia ja toivon että sinut ymmärretään oikein lääkärissä. *halauksia*
Kyllä töihin meno todella oli vaikea paikka.
VastaaPoistaMutta.
Se oli myös hyvin terapeuttista, ja juuri sen tähden että siellä kaikki oli ennallaan, jatkui samoilla, tutuilla rutiineilla.
Eikä siellä mikään muistuttanut pojasta.
Oleellisin kysymys onkin millaista työtä teet?
Pystytkö välillä olemaan yksin jos tulee vaikea hetki?
Joudutko kohtaamaan mahdollisesti uteliaita ihmisiä?
Ja kestääkö fyysinen terveytesi, pystytkö nukkumaan?
Millaisia ovat työkaverisi?
Heille kohtaamisesi on varmasti yhtä vaikeaa kuin sinulle heidän. Ne ns. tyhjänpäiväiset puheenaiheet varmaan tuntuvat siinä tilanteessa turvallisilta aiheilta, ja ainakin minusta oli mukavaa että muut juttelivat ja kohtelivat minua kuten ennenkin.
Hiljaisuus ja vaivautunut olo olisi tuntunut kovin pahalta.
Loma syksyllä tulikin sitten todella tarpeeseen, ja tuntui kuin vasta silloin olin valmis pysähtymään ja muistelemaan, käymään pojan kuolemaa läpi.
Sairaslomaa saat kyllä varmasti jos töissä olo tuntuu liian raskaalta.
Ja eikö sitä pysty myöntämään myös terveyskeskuslääkäri, esim. unettomuus syynä?
Anteeksi jos tuli liian henkilökohtaisia kysymyksiä, mietit tietysti vastauksia vain
itseksesi, en niitä odota.
Haluaksia ja voimia sinulle!
Voin vain kuvitella miten vaikeaa on ajatus töihin menosta, jos ei edes vaatteita jaksaisi pukea päälleen. Luulenpa, että kukaan ei voi sinua pakottaa töihin tuossa tilanteessa.
VastaaPoistaMe ihmiset olemme niin erilaisia... Toiset tekevät töitä selvitäkseen surusta, toisille joku muu vaihtoehto on parempi. Itse sinä sen tiedät... Ainakin jossain vaiheessa.
Toivon koko sydämestäni sinulle voimia jaksaa elämässäsi eteenpäin. Sivullisena ei oikein voi toiselle muuta toivoa. Halauksia ja lohdutuksen sanoja.
Mari
Todella raskaita asioita mietittävänäsi. Uskon, että äiti voi tulla mukaasi. Olin viikolla kuulemassa syöpäleikkauksen tuloksia ja otin mukaani hyvän ystävän ja kysyin, että voiko hän tulla mukaani vastaanotolle. Ei henkilökunnalla ollut mitään sitä vastaan, vaan jos minulle itselleni se sopisi. Ajattelin, että on kaksi korvaa enemmän kuulemassa ja auttamassa, jos jotain unohdan itse siinä mielentilassa kysyä. Oli hyvä asia, että hän oli mukanani.
VastaaPoistaOlisiko sinulla mitään mahdollisuutta alkujaan kokeilla vaikkapa osa-aikaisesti olla töissä. Ehkä pienin askelin voisi aloittaa työnteon, jos se olisi mahdollista....vaikka työkokeiluna. Toivon, että kaikki menee hyvin vastaanotolla ja sinua ymmärretään. Voimia sinulle edelleen! Kaikki vie oman aikansa, surukin.
Osuin sattumoisin blogiisi nukkekotinäperrysten kautta. Olen lukenut blogiasi jo muutaman viikon ja aina itkettää. En ole vaan kyennytlaittamaan viestiä... vaikka kuinka yritti niin sanat katosi.Ei tiedä miten sanat asettaisi. Itselläni on neljä poikaa ja yksi juuri samanikäinen kuin sinun esikoisesi ja kuopus vähän nuorempi kuin sinun. Siksi ymmärrän äitinä tuskasi niinkuin moni äiti tietenkin..
VastaaPoistaMutta silti kukaan ei voi käsittää miltä sinusta tuntuu mutta olen hengessä mukana. Olen itse sairastanut masennuksen eikä sitäkään ymmärrä kukaan jos ei itse ole sitä kokenut. Me olemme tosiaan yksilöitä ja jokainen tuntee tai sairastaa omalla tavallaan ei niitä ole missään kirjoissa kirjoitettu. Toisilla menee nopeasti ohi ja toiset sairastavat vuosia. Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että ole itsekäs ja pyydä lisää sairaslomaa kyllä sen itse tietää kun haluaa töihin ja kohdata toisia ihmisiä. Otan lämpimästi osaa suureen suruusi ja toivon sinulle suunnattoman paljon voimia. Olet todella reipas kun jaksat kirjoitella tänne ja laittaa ihania kuvia. Olisi paljon kirjoitettavaa. Jos haluat niin käy katsomassa blogistani sähköpostiositteeni voidaan siellä jatkaa
Työ voisi auttaa "lepäämään" eli saisi myös muuta ajateltavaa ja sitten voisi surrakin "paremmin". Masennuksesta minullakin on kokemusta. Voimia sinulle! Lämpöisiä haleja!
VastaaPoistaAika monipiippuinen juttu on tuo työhönpaluu minunkin mielestäni.
VastaaPoistaToisaalta voisi helpottaakin, mutta toisaalta sinulla tuntuu olevan melkoisen voimakkaat masennuksen oireet, jotka taas estävät työnteon.
Läheisen menttäminen on sen kaltainen tuska, että se taatusti vaikuttaa myös masennuksen pahenemiseen. En voi kuvitellakaan, että ammattitaitoinen lääkäri kyseenalaistaisi olotilaasi, jos kuvailet sitä hänelle.
Voimia sinulle!
Jaana
Todella kurja kuulla, miten huonosti terapiassa sinua on kohdeltu. Olen itse sairastunut masennukseen isäni kuoleman jälkeen eikä kukaan epäillyt etten olisi työkyvytön ja niin olet selvästi sinäkin. Älä anna periksi! Haet lomaa ja pysyt kotona. Ellet pysty puhumaan lääkärille, kirjoita asiat joista haluat puhua tai kuulla hänen mielipiteensä ja anna se hänelle vastattavaksi. Kyllä lääkärille on sallittua ottaa äiti mukaan. Sitä ei kukaan voi kieltää. Voimia sinulle! Kyllä sekin päivä koittaa kun työhönpaluu tuntuu mahdolliselta, usko pois.
VastaaPoistaOlen paljon lueskellut blogiasi, mutta olen huono kirjoittelemaan.
VastaaPoistaEn oikein usko, että kukaan voi tietää oletko valmis työhösi jos et
itsekään sitä vielä tiedä.Jos et kotona jaksa mitään, niin sama voi olla työssäkin. Masennus on niin moninainen asia ja jokaisella omanlainen, että siihen on vaikea kenenkään, edes lääkärin, varmasti sanoa mitä kukin jaksaa.
Kun minä sairastuin halusin vain olla kotona, vain se toi edes vähän
turvaa ja lohtua. Istuin lattialla huoneen nurkassa ja tuijotin yhtä taulua. Mutta silti se oli hyvä asia minulle. Jos lääkäri olisi laittanut töihin, en tiedä mitä olisi tapahtunut.
Anna itsellesi aikaa ja aikaa ja aikaa....Ei ole pakko reipastua ja mennä töihin jos ei halua.
Minusta on jo tarpeeksi suuri uroteko,että jaksat hengittää.
Ja jos vielä saat vähäisintäkään hyvää mieltä ompeluksistasi tai muusta pikku puuhasta, on se jo huippuhienoa.Toivottavasti kukaan lääkäri tai terapeutti ei vaadi enempää.
Sade ropisee ja taivas itkee kanssasi ja jos et jaksa edes itkeä
taivas itkee puolestasi.
Hellästi haluaisin sinut halauksiin kääriä.
elina
Samaa mieltä muiden kanssa, että ei kenenkään surua voi laittaa muottiin ja lääkärin jos jonkun pitäisi se tietää. Jokainen suree tavallaan ja aikansa ja tosiaankin itse tietää, koska on valmis esim. palaamaan töihin.
VastaaPoistaVoimia ja jaksamista. Halit!
Hei, kukaan muu kuin SINÄ ITSE ei voi tietää, oletko työkykyinen vaiko et. Jos sinusta itsestäsi tuntuu, että et ole, niin se riittää. Sen pitää riittää!
VastaaPoistaToki psykiatrin/psykologin on tarkoitus tsekata, ettei läpi yritä kukaan työtä ja vastuuta pakeneva, mutta sinun tapauksessahan ei kyse missään nimessä ole siitä.
Voi olla, että "työkykyäsi" tarkistetaan ja tehdään työkokeilu (jossain vaiheessa), mutta niin kauan kun et koe olevasi työkykyinen, et sitä ole. Sairauslomaa saa, ihan varmasti, mutta masentuneenkin pitää (irvokasta kyllä) osata puolustaa oikeuttaan olla työkyvytön sillä hetkellä kun näin on: pitää jaksaa pitää puoliaan ja kertoa, miltä tuntuu.
Toivon, että kohtaat ymmärtävän psykologin.
Vaikeissa elämäntilanteissa vanhatkin traumat saattavat aktivoitua ja on ihan selvää, että voit olla masentunut. On vaikea kuvitella, että alan ammattilaiset eivät ymmärtäisi, että äidille lapsen menettäminen on yksi traumaattisimmista ja masennukselle yms. altistavista asioista, mitä elämässä ikinä voi kohdata. Sehän on ihan selvä asia ja haluan uskoa, että nykyaikana tämä otetaan huomioon.
Voimia!
-junika-
Elimistökin alkaa kramppaamaan,
VastaaPoistakun henkisesti on paha olo.
Totta kai nyt on mentävä siun voimillasi,
siun jaksamisesi mukaan.
Lähetämme kaikki voimia siulle...
Olen samaa mieltä kuin muutkin, töihin menostasi. Itse sen varmaan parhaiten tiedät milloin olet valmis ja tarpeeksi vahva palaamaan töihin!
VastaaPoistaMinunkin kommentointini blogiisi on heikonlaista, vaikka olen ollut jo pitkään blogisi tilaaja, niin aina tulee niin sanaton olo.
Ja jos tämä on paikka, jossa pystyy tuntojaan purkamaan, se on mielestäni positiivista ja antaa voimia. Ja vaikka tekstisi olisi koskettavan riipaisevaa, ovat kuvasi aina positiivisia ja iloisia. Paljon voimia sinulle!
Kiittelen ensiks kauniista kuvista, en voiolla ihailematta kuvaustaitoasi...
VastaaPoistaJa paljon voimia arkeesi..
Jokainen ihminen on oma yksilönsä. Se mikä toimii yhdelle, ei toimi toiselle. Vain sinä itse tiedät oletko kykenevä palaamaan töihin vai et. Ei näihin asioihin ole olemassa mitään oikeita ja ennalta asetettuja ratkaisuja. Jokainen toimii omien voimavarojensa mukaan. Jokaisen suru, tuska ja selviytymiskeinot ovat omanlaisensa .
VastaaPoistaEn usko, että löytyy ainuttakaan ihmistä, jonka mielestä olisi helppoa palata töihin oman lapsen kuoleman jälkeen. Kuitenkin tietynlaiseen arkeen palaaminen kuljettaa myös eteenpäin. Usein se paikalleen jämähtäminen vain pahentaa tilannetta entisestään ja uskoisin, että sen takia sitä töihin palaamista suositellaan niin pian kuin se vain on mahdollista. Masennushistorian omaavalla ihmisellä omaan tuskaan hautautuminen on vielä suurempi riski kuin ehkä jollakin toisella. Työkyvytöntä ihmistä on tietysti ihan turha yrittää patistaa töihin, enkä oikein jaksa uskoa, että sinua kukaan on patistamassa töihin, jos hädin tuskin kykenet nousemaan sängystä ja kohtaamaan uuden päivän.
Terapian puolellahan käsittelemätön suru tai trauma nähdään usein masennuksen aiheuttajana. Puhdas suru taas ei ole masennusta sairautena. Se missä kohtaa näiden raja menee ja kuinka nopeasti suru muuttuu masennukseksi sairautena on taas kuin veteen piirretty viiva. Lääkärit ja terapeutitkin joutuvat turvautumaan omaan tietoon, kokemukseen ja tuntemuksiinsa kunkin potilaan kohdalla, koska mitään valmista vastausta ei ole olemassa.
Kovasti voimia sinulle *halaus*
-Tess-
Voimia minäkin sinulle toivotan ja myös minun mielestäni sinun kannattaa jo etukäteen miettiä, oletko valmis töihin. Ja kuten joku edellä kirjoitti - kirjaa vaikka paperille mukaan tuntojasi ja anna lääkärille luettavaksi. Siinä tilanteessa voi asiat (ainakin minulta) voivat unohtua.
VastaaPoista(Halauksia)
- Terhi
Ymmärrän Titti, että olet aika vaikeassa tilanteessa töihin palaamisessasi suuren menetyksen ja suuren surun murtamana :( Riippuu niin paljon siitäkin, että millaisessa työssä olet ja millaiset työtoverisi ovat.
VastaaPoistaJa eräs kommentissaan sanoi samaa, mitä itsekin ajattelen, että kun se päivä koittaa, että palaat töihin, olisi kaikkein parasta, että saisit alkaa asteittain, ei heti normaaliin työaikaan !
Voin ymmärtää, että ihminen jolla on raskas suru ja tuska, siinä vielä masennusta, ei aina jaksa itsestäänkään pitää huolta, kuinka sitten töissä ne työpaineet ja asiat ???
Koko sydämestäni toivon Titti, että tuo asia ratkeaa sinulle parhaalla mahdollisella tavalla ja että sinua ymmärretään oikein lääkärissä, sillä kuka muu parhaiten toisen jaksamisen ja tunteet tietää, kun itse !
Muistan kun tyttäreni lapsen kuoleman jälkeen jouduin sairaslomalle, minulla onneksi oli lääkäri joka ymmärsi ja itse ehdotti lisää sairaslomaa vielä kuukauden, että saisin itseni vahvemmaksi kohtaamaan työelämän haasteet. Olen vanhainkodissa lähihoitajana työssä. Miten olisin jaksanut heistä ottaa huolta ja hoitaa heitä, kun en jaksanut itseänikään, silloin kun suru oli raskaimmillaan. :(
Mutta kyllä niin toivon , että sinäkin kun työelämään palaat, saisit tehdä sen pikkuhiljaa ja omat voimasi ja jaksamisesi tunnustellen.
Minä kans aina niin ihailen kaikkia näitä sinun ottamia kuviasi Titti, niissä on semmoista jotain niin kaunista ja herkkää.
Syvältä sydämeni pohjasta asti toivotan sinulle hyvää viikon loppua ja suuren suuret voimahalaukset !!!
Halauksia ja voimia arkeesi. Tietyt rutiinit auttavat jaksamaan vaikeiden aikojen yli. Töihin? Sitä ei voi kukaan muu tietää kuin sinä! Voisitko kokeilla ja palata sairaslomalle jos et jaksa?
VastaaPoista